MIELENI TERVEYS

En ymmärrä miten Suomen tulevaisuudelle eli meille nuorille ja tulevalle työvoimalle voidaan asettaa näin huonot olosuhteet kun yritämme parhaamme. Onko tulevaisuuden tilannetta edes harkittu pääättäjien keskuudessa.

Etenkin yliopistossa paine omasta taloudesta, lainataakasta jonka opiskelijana täytyy kantaa selvitäkseen lisääntyy vuosien myötä. Lainaa on 3 vuoden opiskelujen jälkeen paljon, ja säästäminen on haastavaa kaikkien menojen takia.

En ehkä tiedä taloudesta hirveästi, mutta mielenterveydestä kyllä ja olen todella huolissani tästä suunnasta pitkällä tähtäimellä. Ilman mielenterveyttä ei ole toimintakykyä eikä työelämässä jaksavia ihmisiä. Ahdistaa elämä ja tulevaisuus.

Opiskelen psykologiaa ja kauhulla seuraan vierestä, miten jo nyt heikko-osaisten ja opiskelijoiden tilannetta heikennetään entisestään. Ympärilläni on jo nyt valtavasti uupuneita ihmisiä.

Suoritin opinnot, menin naimisiin, ostin ensiasunnon, sain lapsen, työllistin itseni yrittäjänä. Sitten tuli korona, avioero ja yrittäjänä työtkään eivät enää riitä. Teen kahta työtä, ja arki on lapsen kanssa selviytymistä.

AMK-opiskelijalle pakollisen harjoittelupaikan saaminen on selvästi täyttä tuuripeliä silloinkin, kun ottaa kaiken irti ammattiliiton tarjoamista uravalmennusresursseista.

Tuntuu, että oman alani yritykset haluavat lähinnä valmistuneita tai pian valmistuvia, tai taitovaatimukset ovat muuten vaan taivaissa. Silloin kun pääsen haastatteluun asti, kuulen kohta, että hommaan on palkattu joku kokeneempi.

Kamppailen joka päivä ajatusten kanssa siitä, menenkö töihin ja opintoni viivästyvät vai maksanko pakolliset menot opintolainalla. Myös tulevaisuus ahdistaa, löydänkö valmistumisen jälkeen töitä ja riittävätkö varani tulevaisuudessa elämiseen tässä yhteiskunnassa.

Koen jokapäiväistä ahdistusta siitä miten rahoitan elämiseni. Tuet eivät riitä täysin edes vuokran maksamiseen, mutta halvempiakaan asuntoja ei ole saatavilla.

Teen nyt jo töitä opintojen ohella mikä vaikuttaa negatiivisesti opiskeluun. Uusien leikkausten myötä töitä pitäisi tehdä lisää joten opintojen eteneminen ei näytä lupaavalta.

Jatkuva lupausten rikkominen ja opiskelijoilta leikkaaminen vie viimeisiäkin voimia.

Työelämään siirtyessä pelottaa jo omien voimavarojen riittävyys. Varsinkin jos on edellisessä ammatissa kokenut burnoutin.

Työelämään hypätessä ensimmäinen kunnon kesäloma saattaa olla pahimmillaan 1.5v päästä työsuhteen aloituksesta. Siksi opinnoissakin ne lomat on että saisi levätä eikä siksi että lomalla voitaisiin käydä sitten rahaa tienaamassa.

Kaipaisin enemmän inhimillisyyttä tämän kaiken kiireen ja suorittamisen keskelle. Enemmän aikaa nauttia elämästä.

Jo itsessään opinnot ovat erittäin vaativat. Tämän lisäksi valloilla vallitsee käsitys, että töissä pitäisi opintojen aikana käydä, jottei valmistuisi työttömäksi. Pääsisipä edes töihin. Kilpailu on aivan käsittämättömän kovaa.

Koska olen yrittäjä en voi saada toimeentulotukea. Näistä syistä suoritan maisterin opinnot 3,5 vuodessa, sillä enempään ei ole varaa. Jotta tämä onnistuisi, teen opintoja yhtä aikaa kahteen eri yliopistoon.

Sairastaessani 20-vuotiaana masennusta käytin lähes kaikki opintotukeni. Nyt yli 10 vuotta myöhemmin, kun vihdoin pystyn kouluttautumaan, en saa tukia, koska tukikuukausia ei ole jäljellä. Yksinhuoltajana en pysty menemään palkkatöihin.

Hyvinvointi on yleisesti tosi heikkoa, kun opiskelijat tuntevat jäävänsä jalkoihin ja unohdetuksi. Hinnat nousevat, tuet laskevat ja stressi on järkyttävällä tasolla koko lähipiirillä.

Monen kuukauden hakuprosesseihin ei ole aikaa, jos haluaa maksaa vuokraa ja syödä. Oletetaan, että vanhemmilta saa tarvittaessa tukea. Näin ei kaikilla ole. Mielenterveyspalvelut ovat tukossa.

Valmistuakseen ajoissa on opiskeltava ahkerasti, eikä aikaa riitä töissäkäyntiin. On valmistuttava ajoissa, jotta tukikuukaudet riittävät. Kesätöitä ei riitä kaikille ja pienennetyt tuet eivät riitä elämiseen. Lainaa on otettava.

Ei jää aikaa oikeasti keskittyä ja perehtyä opiskeltaviin asioihin, kun pitää valmistua tavoiteajassa ja ottaa velkaa tai rahoittaa opiskelu työnteolla. Tutkinnosta olisi enemmän hyötyä, jos voisi oikeasti paneutua asiaan.

Minä olin sellainen täydellinen suorittajalapsi, joka halusi tehdä kaikkensa. Toisinaan olen edelleen hän. Kuitenkin mukaan on tullut myös kyynisyys, joka kertoo ettei töitä saa vaikka kuinka yrittäisi.

Valmistuin hyvin arvosanoin vaan jäädäkseni työttömäksi 9 kuukaudeksi. Tuo aika oli mielelleni _erittäin_ vaikeaa. Lopulta sain osaamistani vastaavan määräaikaisen paikan, mutta vain koska heillä oli erityisrahoitus nuorten osaajien palkkaamiseen.

Ennen yliopistoa olin ylisuorittaja ja kiitettävän oppilas sekä nuori yrittäjä. Yliopiston aikana aloitin vielä parit lisätyöt, koska ”työkokemus on tärkeää”. Paloin loppuun ja mieleni sairastui vakavasti sen seurauksena.

Miksei kukaan tukenut ja auttanut? Vasta toisen pitkän (yli 2kk)pitkän sairasloman jälkeen opintojen aikana, yksityinen lääkäri tarjoaa apua.

Nyt n:ännen vuoden opiskelijana ja opinnäytetyön viimeistelyä vailla valmis ja mulle selviää että mullahan on ADHD. Kun tähän olisi saanut apua ajoissa, voi olla, että opiskelu olisi ollut aivan erilaista.

Pelkään valmistuvani ensi vuonna työttömäksi ja uupuneeksi.

Opiskeluvuosia ovat värittäneet muun muassa mielenterveysongelmat ja uupumus. Ongelmien takia on ollut vaikea edistää opintojaan tavoiteajassa ja jaksaa tehdä töitä. Velkataakka ja huoli omasta taloudellisesta tilanteesta ovat kasvaneet.

Pandemian vaikutus negatiivisesti opintoihin. Lähiopetus on tärkeä opiskelutyövälineiden ja sosiaalisuuden takia

Oon vaihtanu pääainetta, jonka takia tuet ja laina on loppunu ja joudun tekemään opintojen ohella töitä, jonka takia valmistuminen viivästyy, mikä sitten aiheuttaa stressiä.

Voiko työelämässä(kään) voittaa, ellet ole valkoinen heteromies?

Vakinaista työsopimusta ei anneta, koska pelätään äitiyslomia. Vaihtamalla ei myöskään parane, sillä äijäkulttuuri elää sitkeästi työyhteisöissä ja miesvaltaisilla aloilla eikä minkäänlaista erilaisuutta hyväksytä. Näiden työyhteisön ”äijänormien” vuoksi kärsin vaikeasta masennuksesta.

Sukupuolten epätasa-arvo on näkynyt päivittäin omalla työurallani. Nuorena insinöörinaisena olen kärsinyt jo yhden työuupumuksen huonon johtamisen ja sukupuolisyrjinnän takia. Jos puutut epäkohtiin niin saat hankalan ämmän maineen, sinua haukutaan herkäksi.

on tehty vaikeaksi, vaan ei mahdottomaksi vaihtaa alaa aikuisena, omistusasunto ostettuna ja lähihoitajan tittelillä. Koronavuodet hoitoalalla saivat hakemaan uutta alaa, nyt on 2 vuotta tehty töitä ja koulua yhtä aikaa.

Tuntuu ettei mikään riitä, aina on vastassa seuraava deadline, tuet vähenee ja laina kasvaa. Sit pitää viä pyörittää omaa taloutta ja syödä. Saako unta kun kaikki ahistaa ja stressaa

Koen että minulla ei ole mitään arvoa tässä yhteiskunnassa, jos en opiskele tai käy töissä.

Koen riittämättömyyttä siitä, että ”vain opiskelen” enkä käy lisäksi töissä, 10-tuntisten opiskelupäivien päälle. Nyt, vasta parin vuoden opiskelun jälkeen, olen sairastunut masennukseen, joten jaksaminen on todella kortilla.

Opiskelijana ei enää pärjää ilman, että uuvuttaa itsensä myös samaan aikaan työskentelemällä tai sitten elät velaksi ja maksat sitä pois, jos edes työllistyt tai saat kohtuullista palkkaa.

Opiskelen uutta ammattia yliopistossa päätoimisena opiskelijana. Molemmat lapseni ovat myös opiskelijoita. Töitä uudella alallani riittäisi, mutta opinnot eivät etene. Mielenterveyden ongelmat, jatkuva huoli omasta ja lasten toimeentulosta kuluttavat voimia.

Teen kaiken niinkuin sanotaan, ja silti rahat ei riitä ja deadlinet ahdistaa joka päivä aamusta iltaan. Saan paniikkikohtauksia ja yliopiston aikana jokin on laukaissut minull diagnosoidun migreenin ja pakko-oireyhtymän.

Annan edelleen kaikkeni opintojen eteen minusta tuntuu, että sekään ei vielä riitä. Epäilen pätevyyttäni alallani ja sitä, että tulenko ylipäätään valmistumaan koskaan, koska olen nyt jo niin uupunut.

En osaa kuvitella enää mitään positiivista, mitä voisin saavuttaa nyt tai tulevaisuudessa. Jokainen päivä on vain pelkkää suorittamista opintojeni eteen.

En tahdo löytyy sanoja kuvaamaan tätä ahdistusta ja pahoinvointia, mitä opintojeni rasittavuus on minussa saanut aikaan. En enää edes muista miltä tuntuu herätä aamuun virkeänä ja hyvillä mielin.

Edelleen mielessä pyörii se, miten hankalaa on tulla toimeen ja pitäisi tehdä edes vähän töitä, vaikka en ihan oikeasti tällä hetkellä siihen kykene.

Päädyn todennäköisesti työkyvyttömyyseläkkeelle kesken opintojen, koska ainainen ulkopuolelta tuleva paine ajaa tekemään asioita, vaikka ei jaksaisi. Siinä palaa nopeasti loppuun ja en toivo tätä kenelläkään.

Stressi taloudesta on yhä läsnä opintolainan korkojen nousun myötä. En tiedä kuinka kauan menee, että terveyteni ja talouteni toipuu opinnoista. Lisäksi pelkään oman huonon oloni vaikuttavan perheeseeni.

Harjoittelujaksot olivat stressaavinta aikaa, kun usein työskentelyyn ei ollut mahdollisuutta kolmivuorotyössä harjoittelun vuoksi. Olin ajoittain hyvin stressaantunut ja ylikierroksilla. Viisi kuukautta valmistumisesta jouduin sairauslomalle uupumuksen vuoksi.

Jatko-opiskelin lähihoitajasta terveydenhoitajaksi. Perheellisenä tuet eivät mitenkään riitä, joten työskentelin joka välissä minkä opinnot antoivat myöten. Taloudellinen huoli oli jatkuvasti läsnä.

Ei opiskelijalla ole lomaa, koulussa sanottiin. Eipä aina ollut viikonloppuakaan, kun keikkatyötä piti ottaa aina kun sitä oli tarjolla. Pian viisi vuotta edellisestä lomasta, pätkätöillä mennään. Kauaa en enää jaksa.

Hyvin pärjään töiden kanssa, joita teen opiskeluiden ohella. Ei ole liikaa töitä ja tuet riittävät hyvin vuokraan:)

Päivät opiskelua ja treenaamista, illat dokaamista ja lomat töitä, miten palaudun?

En selviä taloudellisesti käymättä töissä samaan aikaan opintojen kanssa, kesällä pitää tehdä enemmän, että ehtisi opiskelemaan edes vähän eikä työharjoittelun aikana tarvitsisi joka päivä tehdä 12-16h työpäiviä.

En usko, että työllistyn opettajaksi. En ainakaan halua opettajaksi. Ryhmäkoot ovat valtavia, muuta työtä kuin itse opettamista on valtavasti. Kaikki valmistuneet tutut tekevät duunia 24/7.

Meillä on valtavasti arjesta irrallaan olevia kursseja, asioita, joita ei yläkoululaisen kanssa tule vastaan. Perustietoja ei treenata tarpeeksi. Kärsin varmaankin huijarisyndroomasta. Välillä tuntuu, ettei minun muistini ole painunut mitään.

Valmistuttuani sairastuin uupumukseen ja masennukseen, koska en ole saanut oman alan töitä, ja joudun puurtamaan 50 h työviikkoja saadakseni niin vähän rahaa, että se ei riitä elämiseen.

Tein kahta työtä ja gradua yhtä aikaa elättääkseni itseni. Kesät olivat suorastaan lomaa, kun oli vain nuo kaksi työtä, eikä opiskelua.

Ahdistaa, kun opintolainan korkoja pitää maksaa tänä vuonna yli 1300 euroa. Opintolainaa markkinoitiin ilmaisena lainana ja tässä on hinta. Harmittaa, kun opintolaina oli pakko ottaa, että pystyi elämään.

Kun eettinen stressi alkaa kasvaa jo ennen valmistumista, burnout valmistumisen jälkeen ei ole kaukana.

Yli puolet asioista pitää opiskella itsenäisesti, joitain osaa asioista ei ehditä harjoittelemaan tunneilla. Näin harjoitteluun meneminen kuormittaa, kun siellä oletetaan, että kaikki asiat on jo harjoiteltu.

Neljän vuoden todella rankan hakuprosessin jälkeen pääsin vihdoin opiskelemaan. Ensimmäisen vuoden aikana masennuin ja sain diagnoosin ahdistuneisuushäiriöön. Tämän jälkeen opiskelu on ollut hankalaa ja osittain jopa mahdotonta.

Pelottaa että pankki ei myönnäkkään enempää lainaa ja pitää keskeyttää opinnot. Heti kun laina tulee tilille maksan vuokran. Vähän jo itkettää mutta ei kehtaa vanhempiakaan pyytää sitä maksamaan.

Aiempien opintojen takia tukikuukausia on jäljellä tasan kaksi ja pitää aina maksaa ne takaisin että saa nostettua lainaa jolla elää. Tätä on jatkunut jo pari vuotta.

100% työaika ja lisäksi koulu päälle ja ensimmäisen neljän kuukauden aikana ajatus pyörii siitä että lopetanko koulun, pyydänkö alempaa työaikaa, jolloin rahat ei tule riittämään lainoihin ja muihin maksuihin.

Väitöksen ohjaaja ohjasi 15 vuoden opiskeluputkeen, valmistuminen suurtyöttömyyteen ja varhaiseläkkeelle.

Vastavalmistuneena on tämä työelämän aloittaminen ollut jotenkin järkytys. Uupumus jo heti alkuun, sitä myös opiskellessa oli. Luulin opiskellessa ettei enää elämä rankemmaksi voi muuttua, mutta muuttui se. Epätoivoinen olo tulevasta.

Tutkintoon kuuluu yhteensä noin 50vko harjoittelua, joista suurimman osan joutuu tekemään palkatta. Rukoilen, että jotenkin rahat riittäisi. Mitä annettavaa tällä uppoavalla laivalla enää on? Miksi en lähtisi muualle valmistumisen jälkeen?

Ei-ensikertalaisuudesta huolimatta pääsin sisään, joten aion valmistua maksoi mitä maksoi. Raskasta tehdä vuorotöitä sekä opiskella, mutta minkäs teet. Huomaan ajattelevani, että jouluksi helpottaa.

Syyslukukaudelle tiedossa 15vko palkatonta harjoittelua, sillä yritän valmistua etuajassa. Suurimpana syynä, ettei ole varaa opiskellla kuukauttakaan pidempään kuin pakko. Olen opiskellut aiemminkin, joten tukikuukausia ei ole enää. Maksan aiempaa opintolainaa.

Tarvitsisin apua arkeeni, mutta YTHS:n jonot ovat todella pitkiä. Hain apua jo kaksi vuotta sitten, muutamaa kartoitustapaamista ja rautakuuria lukuunottamatta en ole vielä saanut apua. En tiedä, miten jaksan.

En edes opiskele alaa, jolle haluaisin työllistyä. Kuitenkin tuntuu lähes mahdottomalta vaihtaa alaa valmistumatta, kun opintolainaa on kertynyt jo yli 20 000 euron edestä.

Oon niin poikki. Yritän kahlata töiden ja opintojen välillä, mutta lopputuloksena on se, etten suoriudu kummastakaan niin hyvin, kuin haluaisin. Olen jatkuvasti väsynyt, stressaantunut ja ahdistunut.

Minusta on hassua, että tavoiteajan eteen pitäisi tehdä yli 10 tunnin työpäiviä, kun maamme pääministeri on opiskellut itsekin yli puolet pidempään. Miten voi vaatia muilta sellaista, jonka tietää itsekin mahdottomaksi?

Toivoisin tässä keskustelussa muistettavan, että kaikki eivät saa taloudellista tukea vanhemmiltaan, mutta se ei tee meistä vähemmän arvokkaita tulevia työelämän osaajia.

Joudun huolehtimaan pärjäämisestäni joka viikko. Taloudellinen tilanteeni ei kestä esimerkiksi yllättävää 100 € kuluerää, eikä opiskelijarientoihin tule juuri osallistuttua rahan takia. Olen menettänyt yöuniani miettiessäni seuraavan päivän apteekkireissua.

Olen tehnyt henkilökohtaisista haasteista huolimatta kaiken ”oikein”: asun halvalla, olen uhrannut vapaa-aikani ajoissa valmistumista varten, kuluni on karsittu minimiin jokaisella elämän osa-alueella ja käytän jokaisen lomaviikkoni palkkatöissä.

Absurdiuden horisontti ylittyy päivittäin selatessasi mitä mielenkiintoisimpia työpaikkailmoituksia mitä sirkusmaisemmilla tehtäväkuvauksilla, joiden palkat eivät tule koskaan kattamaan vuokraasi ja opintolainasi korkoja. Et tule koskaan kuulemaan takaisin yhdestäkään hakemastasi työpaikasta.

Työttömänä ollessasi saat kuunnella vittuilua kansanedustajilta siitä, kuinka todellisuudessa olet ollut vain liian laiska etkä ansaitsisi niitä vähäisiäkään tulonsiirtoja, joita olet Valtion armosta saanut.

Yhteiskunnan aikataulu- ja suorituspaineet ovat jäätäviä. Ensin on 20-vuotiaana kiireellä päätettävä mitä haluat opiskella, suorittaa opinnot todella tiiviissä aikataulussa, jonka aikana hankit relevanttia työkokemusta, teet harjoittelut ja tietysti verkostoidut alallasi.

Opinnot tulevat pakettiin tavoiteajassa, ja kohta tulee kolme vuotta täysipäiväistä työkokemusta omalta alalta täyteen. En voi muuta kuin kiittää Suomen valtiota ja hallitusta hyvin järjestetystä ja ennen kaikkea ilmaisesta opiskelusta.

Koen, että vaikka teen töitä ja opintoja eikä aika tunnu riittävän mihinkään muuhun, en riitä enkä tee riittävästi. Jatkuva leikkaaminen ja yhteiskunnan aliresursointi ahdistaa varsinkin korona-pandemian jälkeen.

Olen vanhempi opiskelija ja asun yhdessä kumppanin kanssa. Valtio tukee opintojani vain opintotuella ja opintolainalla, koska puolisoni ”tienaa talouteen liikaa”.

Laskujeni mukaan 2- vuotta meni ~1200€/kk ja nyt sitten 850€/kk ilman lisätöitä ainakin 4-vuotta. Autoa on pidettävä, jotta pääsen ammattikoululle. Tori myynneillä ja satunnaisilla töillä kellun. Työnhaku vie kylläkin koulupäivä myös.

Kerkesin onneksi käymään vielä aikuiskoulutustuella lukiota, joka mahdollisti minulle ammattikorkeaan pääsyn. Nyt käyn kuitenkin lisäksi sähköalan opintoja ammattikoulussa, koska työharjoittelu paikan saaminen ei ole onnistunut ammttikorkeassa.

Opintolainojen korkojen nousu aiheuttaa huolta monissa opiskelijoissa.

Olen tehnyt niin kuin yhteiskunta odottaa: opiskellut tutkintoni ja valmistunut. Sitten kohdellaan kuin pohjasakkaa kun sairastuu. Vaikea pitää elämä kasassa sairaana vastavalmistuneena ja olo on lähinnä vihainen.

Opiskelijoille samat tuet kun työttömillä on. Tai sitte työttömille opiskelijan tuet, jos on vapaaehtoisesti työtön. Toki kaikki ei oikeasti saa töitä.

Taloudellinen ahdinko ja ongelmat mielenterveyden kanssa ovat vieneet jaksamisen äärirajoille. Rahaa ei kirjaimellisesti ollut ruokaan pari viikkoa sitten. Noh, eipähän tarvitse ostaa salikorttia kun ”kilot” karisevat jo muutenkin.

Olen opintojeni loppusuoralla. Valtion asettama tavoitetahti ja opintojen lainapainotteisuus ovat vieneet minut burnoutiin ja masennukseen. Työelämän sijasta olenkin sitten sairaslomalla tuottamassa lisää kuluja yhteiskunnalle.

Täysipäiväinen opiskelu kokoaikatyön ohessa on tosi raskasta, väsyttävää ja kuormittavaa jo pelkästään aikataulujen takia, eikä kaikilla aloilla ja kaikissa töissä vaan yksinkertaisesti riitä mikään in- tai non-formaalin osaamisen kevyt kerryttäminen.

Haluan nostaa esiin myös meidät aikuisiällä opiskelevat. On lyhytnäköistä ajatella, että Suomen kaltainen yhteiskunta pärjäisi niin, että koulutetaan pelkästään nuoret kertaalleen ja loppu työura porskutettaisiin sitten sen yhden tutkinnon varassa.

Fastän man jobbar vid sidan av studierna går inte pengarna ihop. Gissar att jag måste flytta bort från Finland så fort studierna blivit slutförda i hopp om ett bättre liv.

Jos saan täysiaikaisen työpaikan edes muutaman kuukauden sopimuksella, joudun todennäköisesti jättämään opinnot kesken ja pallottelemaan taas vuokratyöpaikoissa. Olen alanvaihtaja kaupanalalta sote-alalle. Elämä on vain opiskelua ja töiden hakua.

Opiskelen omaehtoisesti, olen siis työtön työnhakija työnhakuvelvoitteella ja velvoitteella suorittaa opintopisteitä, vaikka olisin osa-aikatöissä enkä saisi täyttä tukea tai lainkaan tukea.

Pariin vuoteen opinnot ei ole edistyneet lähes ollenkaan, koska sain kokopäivätöitä omalta alalta. Kokoajan opinnot kuitenkin jyskyttävät takaraivossa. Olin äskettäin hetken opintovapaalla ja nyt yritän jatkaa töitten ohessa.

Opintotukeni loppui viisi vuotta sitten. Puolisoni töitten takia en ole ollut oikeutettu muihinkaan tukiin. Miten voi olla, että nuoren oletetaan kustantavan kumppanin elämä?

Alkuun meni ihan hyvin. Nyt viimeisenä vuotena olen kuitenkin niin loppu, että töissä jaksaminen pelottaa. Toisaalta pelottaa myös se, saanko töitä ylipäätään, varsinkaan omalta alalta.

Ainoa kritiikin aihe omalta osaltani oli, että työn teosta opiskelijana rokotettiin aika rajusti tukien poiston muodossa. Mielestäni järjestelmän pitäisi mielummin kannustaa opiskelijaa ottamaan vastaan pätkätöitä.

En ole kokenut minkäänlaista ongelmaa jaksamisessa opintojen aikana tai työurani alussa. Valtion taholta näihin sai tukea enemmän kuin tarpeeksi. Paljon oli siitä kiinni, että huolehti itse omasta terveydestään ja jaksamisesta .

Jatkuva tukien leikkaus ei anna mahdollisuutta siihen, että voisi edes keskittyä vain opiskeluun valmistumisen loppuvaiheilla.

Töitä on pakko suorittaa opintojen ohessa, että on varaa elää. Raskas työ ja opiskelu vie niin fyysisiä kuin henkisiä voimavaroja. Nykyään on enemmän päiviä, milloin olen enemmän ahdistunut kun onnellinen.

Ihanaa valmistua uupuneena paskapalkkaiselke alalle.Opiskelutahti on liian kova,siihen nähden,että tuilla+lainalla ei elä,niin lisäksi pitää vielä töissä köydä opiskelujen rinnalla.

Olen paininut keskivaikean masennuksen, ahdistuneisuuden ja perfektionismin kanssa lähes koko elämäni. Nyt olen korkeakoulussa ja opintoni ovat jäljessä burnoutin takia. Jaksaminen on kortilla ja huoli tulevaisuudesta kasvaa päivä päivältä.

Ihan turha ihmetellä miksi syntyvyys on laskenut Suomessa. Vauhti tulee vain kiihtymään, koska nuoret eivät jaksa edes pitää huolta itsestään eikä ole varaa hankkia lapsia suuren velkataakan takia.

Joka päivä pelottaa, mitä jos en jaksakaan enää huomenna. Olen hakenut apua ja saanut sitä vain yksityiseltä psykiatrilta omakustanteisesti viimeisillä rahoillani.

Uuvuin opintojen loppumetreillä ja siirryin sitten uupuneena työelämään. Tästä seurasi valtavaa kärsimystä ja lukuisia sairaspoissaoloja.

Olen huolissani meidän nuorista. Miten jaksaa opiskella, mutta käydä myös töissä että saa toimeentulon? Onko Suomessa opiskelu vain rikkaille? Omat jatko-opinnot työn ohessa huolettaa myös. Valmistummeko uupuneiksi?

Olen opintojeni loppusuoralla, mutta ahdistuneempi kuin koskaan. Voimavarat nollissa ja tuntuu etten osaa enkä tiedä mitään. Tuntuu hurjalta hypätä työelämään jo valmiiksi säröillä

Vaikka oli säästöjä, on ollut pakko alkaa käydä kokopäivätöissä opintojen ohella, ja lähiopetukseen palattua kursseilla vaaditaan läsnäoloa, mikä ei sovi yhteen työskentelyn kanssa.

Juuri ennen kun pääsin sisään, iski korona. En osaa kuvailla, millaista on haaveilla sisäänpääsystä vuosikausia ja elää pysähtynyttä elämää, ja sitten kun unelma toteutuu, on se pelkkää yksin puurtamista.

Jouduin hakemaan monta kertaa oikikseen ennen kuin pääsin sisään. Tuntui, että elin varjoelämää koko sen ajan, ja olin täysi epäonnistuja. Vaikka kävin töissä, tunsin itseni arvottomaksi.

Ihmisten oletetaan nykypäivänä olevan superihmisiä. Töitä ja koulua tulisi jaksaa samaan aikaan, ettei urakehitys katkea ja pystyy kilpailemaan vaikeasti saavutettavista työpaikoista. Terveys ja mielenterveys meni, mutta pakko jaksaa.

Valmistuminen lähestyy, eikä yhtään oman alan kokemusta takana. Joka vuosi kymmeniin paikkoihin kesätyöhaku, jonka huomaa myös hakijamäärissä. Jopa 4000 hakijaa per paikka. Tulevaisuus tuntuu aika hämärältä.

Jokainen päivä on jatkuvaa hukkumisen tunnetta ja itsestä ei ole mitään jäljellä. Väsyttää.

Elämäni sisältö on kokoaikainen koulu ja kokoaikainen työ. Ei ystäviä, ei harrastuksia, pelkästään nämä pakolliset ja uupumus. Pitkäaikaiskumppanina vakava masennus, jonka seasta on pakko pärjätä kun tukea ei saa.

Tuntuu että hukun hommiin. Tehtäviä ja kokeita on liikaa. Selviänkö näistä muiden asioiden ohella

En voinut hakea viime kesänä palkallista kesätyötä, koska olin koko kesän yliopistolla palkattomassa graduharjoittelussa, jotta harjoittelu ei olisi kurssien tiellä. Kesäopintotukea ei tippunut, koska tukikuukaudet oli jo käytetty loppuun.

Tulot riittäisivät juuri ja juuri elämiseen, jos en kävisi terapiassa, joka maksaa Kelan korvauksenkin jälkeen 200€/kk. Pidin jo syksyllä terapiatauon rahan puutteen vuoksi ja olin vähällä päätyä sairauslomalle.

Minä ja kumppani olemme molemmat mielenterveystoipilaita, joilla opinnot venyivät mielen oireilun takia. Kummankin opintotukikuukaudet loppuivat yli vuosi sitten, rahaa tulee vain asuntotuesta, omasta osa-aikatyöstä ja kumppanin valmistuttua työttömyystuesta.

Valmistun keväällä työuupuneeksi. 8h töitä, 8h gradua, 8h unta, missä välissä palaudun?

YTHS:ltä sanottiin, että psykoterapiassa olisi tarkoitus käydä vain kerran aikuiselämän aikana, ja olen sen jo käyttänyt. Ei sillä, että minulla olisi siihen varaakaan.

Olin lukioikäisenä vakavasti masentunut ja itsetuhoinen, mutta onneksi pääsin terapiaan, joka auttoi. Yliopisto-opintojen aikana olen jälleen masentunut, ja samalla pitäisi opiskella ja työskennellä täyspäiväisesti

leikkausten jälkeen tuista jää 60€/kk käteen vuokran maksamisen jälkeen, 15€/viikko ei oikein riitä elämiseen kaupungissa

Opiskelu oli rentoa aikaa. Valmistuin etuajassa, vaikka olin kaikissa riennoissa mukana. Työelämä ruuhkavuosina on paljon, paljon haastavampaa, kun yrittää yhdistää uran ja perheen.

Meidän yliopistolla syyslukukausi kestää 2x(7+1) viikkoa, eli 7 viikkoa opiskelua + tenttiviikko, kaksi periodia yhdessä lukukaudessa. 810/16 = 50,6 tuntia. Eli 50,6 opiskelutuntia viikossa? Anteeksi jos kaipaisin pari helpompaa noppaa.

Mikä muu ihmisryhmä ensin on täyspäiväisessä työssä (opiskelee) syyskuusta huhtikuuhun ja sen jälkeen on täyspäiväisessä työssä (kesätyöt) toukokuusta elokuuhun. Jossain tapauksessa kesätyöt kestävät tätäkin pidempää. Ei syyslomia, joululomia, hiihtolomia, vuosilomia.

Haluaisin alkaa kerryttää alan työkokemusta, mutta opintojen ohella työskentely vaarantaisi tuet. Jos taas tukeni pienenisivät tarvitsisi tehdä niin paljon töitä, että se vaarantaisi jaksamisen ja opintojen etenemisen.

Haluaisin oppia oikeesti asiat, joita opiskelen,en vain suorittaa mahd nopeasti ykkösellä läpi. Tutkintotodistuksella ei tee mitään, jos ei osaa mitään.

Uudelleenkoulutus työelämän jälkeen amk:ssa. Kaikki asiat käydään pikavauhdilla läpi, suorittaa pitää älytön määrä opiskelua ja tehtäviä. Aika ei riitä vaikka tekee 60 h/vko. 2.5 vuotta jaksoin.

Näen harvoin kavereita, en ole käynyt yksissäkään opiskelijabileissä opiskeluaikana, vapaa-aika on todella vähäistä. Pelottaa miten jaksan edes seuraavan vuoden.

Haluaisin keskittyä kunnolla opiskeluun, koska näin paljon vaivaa päästäkseni sisään, ja opinnot ovat todella kiinnostavia, mutta tuntuu että koko ajan pitää vain miettiä mistä saan töitä seuraavaksi.

Olen nostanut jonkin verran opintolainaa, mutta en uskalla ottaa enempää korkojen takia – yritän kuitenkin epätoivoisesti valmistua tavoiteajassa, jotta saisin opintolainahyvitystä.

Sain juuri harjoittelupaikan, ja minun pitäisi olla siitä erittäin kiitollinen, koska niitä on vaikea löytää. Olen kuitenkin lähinnä ahdistunut, koska työ on kokopäiväinen, enkä tiedä miten saan kurssini suoritettua samalla.

Tuntuu, että opiskelu oli aivan turhaa ja minun tulevaisuuteni taitaa olla itsemurha. Pankki saa kyllä rahansa takaisin valtion takauksen takia. Eläköön kapitalismi, eläköön rahan valta. Ihmisyys on kuollut.

Kelpaan opettajan papereilla lastenhoitajaksi. Paloin loppuun ensimmäisessä työssä, joka vastasi lähihoitajan työtä kehitysvammaisten parissa. Opintolaina painaa niskassa, koska pankki ei halua pienentää lainaeriä.

Valmistuminen on viivästynyt toistaiseksi puolella vuodella. Olen henkisesti ihan loppu. Elämässä ei ole enää toivoa paremmasta. Pelkkää loputonta työtä.

Jos olen ilmoittanut, että haluaisin pitää viikon tai pari lomaa kesän aikana, siihen on aina suhtauduttu nihkeästi tai kerrottu ettei se ole mahdollista.

Olen koko opiskeluaikani ollut töissä joka kesän ja muulloin tehnyt osa-aikatöitä. Palkka on ollut AINA minimi (esimerkki yhdeltä kesältä: 1700€/kk – kokoaikainen työ), vaikka olen käsitellyt verta tai happoja (terveysriskit).

Onneksi ”kesäloma” odottaa. Tämäkin on vain aikaa, jossa yrittää toteuttaa kesälle tehtyjä suunnitelmia yhdistäen ne kesätöiden ja -opintojen kanssa.

Tekeminen tuntuu ylitsepääsemättömältä ja uupuminen ja tehtävien ylitsepääsemättömyys vain kasvaa. Ennen kuin huomaankaan päivä on ohi ja tehty työmäärä tuntuu pisaralta meressä.

Menen nukkumaan ajoissa. Uni ei tule, deadlinet ja vastuut pyörivät mielessä ja ajatukset yrittävät jäsennellä mitä pitää seuraavana päivänä tehdä. Herään liian aikaisin nukahtamiseen nähden.

Ihmetellään yhdessä ääneen, miksi syntyvyys laskee ja maakunnat jatkavat kuihtumistaan ja opiskelijoiden ahdistus on suurta. Väärä uravalinta jo ennen valmistumista. Ahdistaa ja olen pettynyt – ”tässäkö tää oli?”

Palkka ei vastaa edes uhrausta työmäärään, jota on kuvattu luvassa olevan. Tämäkö on se tulevaisuus johon valmistut? Hallituksen tarjoama tulevaisuus on tehty yksin elävälle, perheettömälle, joka uhraa elämänsä vain työlle.

Valmistut ammattiin jossa töitä piti olla tarjolla ”vaikka kuinka”. Onhan niitä, mutta paikoissa, jossa puolisolle ei ole työtä tarjolla ja kunnassa, joka on kuihtumassa vähenevistä lapsista.

Vastavalmistuneena kamppailen päivittäin riittämättömyyden tunteen kanssa. Sain heti valmistumisen jälkeen oman alan töitä, mutta opinnot eivät valmistaneet minua kaikkeen siihen, mikä työelämässä odotti. En haluaisi olla muille vaivaksi.

Koen, että osa opiskelijoista kaipaa enemmän tukea ja meidän tulisi kuulla myös heitä. Kenenkään ei pitäisi jäädä yksin.

Opiskelun ja työn yhteensovittaminen vaatii suunnittelua ja ajankäytöllistä optimointia, mutta koen sen olevan mahdollista. Varsinkin ensimmäiset vuodet ennen rutiinin löytymistä voivat olla haastavia ja apua on hyvä kysyä.

Töissäkäyvän puolison kanssa kun asuu opiskelijana ei kelalta saa kuin opintotuen jolla ei pitkälle pötkitä kun maksetaan vuokrat ruoat laskut ja muut menot puoliksi.

Taloudellinen tilanne ahdistaa todella paljon. Lähes kaikki säästöt mitä on tullut tienattua ennen koulun alkua on käytetty ihan perus arjen menoihin.

Kaikki tulot menevät asumiskustannuksiin ja ruokaan. Tulevaisuus pelottaa, ja huolettaa, onko taloudellisesti mahdollista perustaa perhettä.

Opinnot ovat innostavia ja mielenkiintoista. Opetus on laadukasta. Harjoittelut ovat intensiivisiä ja vaatii paljon itsenäistä syventymistä. Eniten opintojen ohella kuormittaa rahahuolet.

Töitä ei saa kuin lyhyitä pätkiä, kun on monimuoto opiskelija jatkuva huoli rahasta ja pärjäämisestä syö voimia opiskelusta, kun opinto ja asumis tuesta jää noin 70 euroa kuussa.

Työssäkäyvänä opiskelijana pitäisi tehdä vielä enemmän töitä, jotta voisin kustantaa tarvitsemani terapian. Kelakorvauksenkin jälkeen maksettavaa jää opiskelijalle reilusti. Polta itsesi siis vielä vähän enemmän loppuun, että saat apua.

Ammattikorkeakouluopintojeni aikana sain diagnoosiksi yleinen ahdistuneisuushäiriö sekä merkittävä masentuneisuus. Sain yths:sältä apua, mutta sekin on rajallista. Minulle suositeltiin kuntoutuspsykoterapiaan hakeutumista.

Pari vuotta olen ollut työelämässä opintojen jälkeen ja nyt jo hakemassa osasairauspäivärahaa. Keskivaikeaan masennukseen sain helpotusta psykoterapiasta, mutta kun töissä odotetaan koko ajan hoitavan 2-3 ihmisen työt.

Kaikki koulutusuudistukset ovat olleet surkeita. Kuunnelkaa vihdoin nuoria ja lopettakaa tämä opetusjärjestelmän pilaaminen ja nuorten stressin lisääminen.

Kaikki paine kasautuu lukioon kun kirjoituksissa on pakko onnistua. Enää ei voi luottaa siihen, että menestyy pääsykokeissa. Lisäksi ensikertalaisuuden menetyksen pelko ei kannusta ottamaan opiskelupaikkaa vastaan.

Nyt jo lukiossa ensimmäisenä vuotena täytyisi tietää, mitä haluaa lähteä jatkossa opiskelemaan. Se on suuri kysymys niin nuorelle mutta kurssi valinnat on tehtävä ja ne vaikuttavat taas kirjoituksiin.

Pitääkö minun tulevaisuudessa valita ruuan ja lääkkeiden väliltä?

Nyt kun oma ala on löytynyt, niin pelottaa että tulenko pärjäämään taloudellisesti opintojeni aikana. Olen käynyt jo useamman burnoutin läpi, ja tiedän etten ole kykenevä tekemään töitä opintojeni ohella.

Työskentely avikonttorissa saa varmasti monen väsymään jopa uupumaan. Voisimmeko yhdessä työpaikkakohtaisesti luoda oikeanlaiset työolosuhteet niille ketkä työllisyyttä ylläpitävät?

Lääkkeet, laskut ja ruoka vievät kaikki rahat. Lisää opintolainaa en halua nostaa, koska vanhakin laina roikkuu mukana. Rahasta johtuva ahdistus on päivittäistä ja elämä alkaa tuntua sietämättömältä kituuttamiselta.

Opiskelen ja teen töitä koulun ohella. Kuitenkin pitäisi varoa tulorajoja eli liikaa ei saa tienata, jotta kela ei peri tukia takaisin. Enempää töitä ei pysty eikä jaksa tehdä.

Olen jo valmistunut, mutta haluan silti kertoa mielipiteeni. Lähiopetuksen lisäksi meillä oli teknillisessä yliopistossa todella paljon kotitehtäviä. Niihin meni monta tuntia päivässä. Ei sen lisäksi olisi mitenkään voinut/jaksanut käydä töissä.

Mua ei palkata mihinkään. Tukia leikataan ja töitä ei ole. Opiskelu tulee kalliiksi , kun sitäkään ei tueta. Silti pitäisi kouluttautua paremmin , että saisi töitä.

Velkaa minulla ja puolisollani on jo yhteensä yli 80 000e, joista suurin osa on opintolainaa. Puolisoni on jo työelämässä. Toivon, että valmistun 5 vuoden sisällä.

Minulle on syntynyt opintojeni aikana kaksi lasta, minkä vuoksi minun on huolehdittava erityisen hyvin opintojen ja perhe-elämän tasapainosta. Tänä keväänä saan luultavasti 20 opintopistettä kasaan.

Mielestäni valtion menoja saataisiin kestävästi pienennettyä, kun korjaisimme ongelmavyyhtejä, jotka tällä hetkellä aiheuttavat valtavia menoja taloudellemme. Tarvittaisiin maltilla tehtyä pitkän linjan kehitystyötä.

Olen sosiaalitieteiden opiskelija, ja tavoitteenani on päästä sellaisiin tehtäviin, joissa voin olla muuttamassa suomalaista yhteiskuntaa nimenomaan ihmisläheisemmäksi ja sillä tavalla kestävämmäksi ja taloudellisemmaksi. Uudistuksia tulisi miettiä ennen kaikkea ihmisen näkökulmasta.

Tavoiteajassa valmistuminen vaatisi laskennallisesti yli 10,5 tunnin työpäiviä, mikä ei todellakaan ole realistista, ja siitä huolimatta epäsuhtaan ei puututa mitenkään. Sen sijaan useimmilla kursseilla nimenomaan painotetaan opintopisteiden vaatimia työtuntimääriä.

Koko maailmasta ja myös suomalaisesta yhteiskunnasta on tullut aivan järjetön ja kohtuuton odotuksissaan. Kaikilta vaaditaan koko ajan lisää ja lisää, eikä alkuunkaan ajatella saati ymmärretä sitä, mikä lopulta on realistista.

Joudun varmaan vaihtamaan alaa samantien, koska taloudelliset realiteetit ovat iskeneet päin kasvoja. 2700 euroa kuussa ei nykyään riitä yhtään mihinkään, varsinkaan jos haaveilee tekevänsä lapsia tähän maahan..

Alalla vallitsee negatiivinen ja väsynyt ilmapiiri, maailman tilanne huolettaa enkä usko, että valtava haluni auttaa ja tehdä hyvää riittää.

Olen valmistumaisillani, mutta kaiken odottamisen jälkeen se tuntuukin todella ristiriitaiselta. Olen helpottunut siitä, että uupumukseen ajaneet opinnot ovat pian ohi, mutta myös pelkään mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Teen töitä ja opiskelen ohessa ylempää korkeakoulututkintoa. En saa tukia, joka pakottaa täysaikaiseen työhön. Vapaapäiviä tai -aikaa ei juuri ole, joko joutuu miettimään töitä tai koulua.

Ahdistus ja huoli tulevasta on kova.. Lapset taitavat meiltä jäädä vain haaveeksi taloudellisen stressin vuoksi.

Tilillä on noin parisataa euroa loppulukukaudeksi, ja ainoa tulo mitä saan kuussa on opintotuki, asumistukea en saa. Puoliso tekee tärkeää mutta pienipalkkaista työtä, mikä elättää meidät juuri ja juuri.

Lainaa on niskassa melkein 30 000 euroa, eikä takeita työpaikasta ole. Tällä hetkellä teen gradua, ja lainaa en enää uskalla enempää ottaa tässä työllisyystilanteessa, töitä en ole saanut.

Kun minun ainoa unelmani oli kuntoutua, opiskella ja palata takaisin veronmaksajaksi. Mutta kun minua kohdeltiin, kuin olisin järjestelmän väärinkäyttäjä, silloin huomasin, että hyvinvointiyhteiskunta oli kuollut.

Olin liian huonokuntoinen opiskellakseni täysipäiväisesti, mutta sen verran hyväkuntoinen, että pystyin tekemään jotain. Kela ei tunnistanut tilannettani, jopa erityistiimissä työskentelevä virkailija sanoi, ettei kelalla ole keinoja auttaa minua.

Musta tuntuu niin tyhmältä ja kyvyttömältä kun muut luokkakaverit on aloittaneet jo maisterinopintoja ja mulla on niin paljon vielä kesken.

Aluksi opinnot tuntui omalta, mutta toisella opintovuodella masennuin pahasti. Masennuksen aikana sain tehtyä opintoja 5noppaa per lukukausi. Vaikka mielenterveyteni on hieman parempi, niin en ole silti päässyt enää samaan tahtiin.

Tulevaisuus pelottaa, ja kaikki tuntuu turhalta. En pysty näkemään itseäni tuottavana yhteiskunnan jäsenenä.

En pärjäile yhtä hyvin opinnoissani kuin kurssitoverini, ja olen jäännyt jäljessä opinnoistani. Minun häpeuteni on johdattanut minut sellaiseen tilanteseen, että vältän ihmissuhteita ja tekemästä mitään joka tuo onnea.

Kesätöitä ei saa mistään, vaikka taustalla on yksi oman alan työkokemus ja maisterin opintoja jäljellä vuosi. Taloudellinen tilanne tietysti tiukkenee entisestään.

Tuntuu että koskaan ei ole aikaa levätä, koska kaikki aika menee töihin, opiskeluun, tukiselvittelyihin ja työhakemuksiin.

Huoli siitä miten tulen työllistymään jatkossa, on johtanut tilanteeseen jossa en uskalla ottaa enempää opintolainaa. Välillä mietin opintojen keskeyttämistä, jotta ei tarvitsisi stressata kokoajan.

Alan vaihtaminen on taloudellisesti haastavaa, koska opintotuki on pieni. Opintotuen tulisi riittää elämiseen.

Myös opinnoissa huomaan itsetuntoni laskeneen, kun opinnot ovat viivästyneet ja opinnäytetyön tekeminen on ollut hyvin takkuista ja ahdistavaa.

Haluaisin myös perustaa perheen pian, mutta miten tässä ehtii löytää töitä ja saada jotakin vakautta omaan taloudelliseen tilanteeseen. Tuntuu, että kaikki työt vastavalmistuneille ovat lyhyitä määräaikaisuuksia.

Mielenterveyden haasteet, stressi ja ahdistus opinnoista sekä toimeentulosta kuormittaa. Töitä ei ole valmistumisen jälkeen tiedossa. Myös opintolainan korot nousivat yhtäkkiä ja pelottaa, miten saan ne maksettua.

Valmistun jouluna, ainakin pitäisi. Olen kuitenkin jo niin loppu tulevaan alaan, että tulevaisuudelta on hävinnyt runko. En enää tiedä mitä teen, pelottaa tulevaisuus.

Maailma on muuttunut hektisemmäksi. Ihmisiltä vaaditaan henkistä jaksamista aina vaan enemmän. Ihmisillä on jatkuva kiire. Mitä pitää tapahtua, että tilanteeseen tartutaan ja lähdetään pohtimaan mitä tulisi tehdä toisin?

Sairastuin; burn out – sekamuotoinen ahdistuneisuus häiriö – työuupumus. Kävin vuoden psykoterapiassa. Siitä oli apua, mutta samalla töitä piti tehdä aina vaan lisää kustantaakseen pakolliset menot ja terapian.

Nyky-yhteiskunta pakottaa ihmiset suorittamaan elämäänsä. 4-vuoden terveydenhoitaja koulutuksen koin olevan suorittamista ja suoriutumista aina vaan uusista haasteista. Syvempi paneutuminen oli mahdotonta tilanteessa, jossa suoritit koulua ja töitä yhtä aikaa.

Itse olen onneksi käynyt vuosien terapian ja minulla on ollut mahdollisuus päästä myös yksityisen kautta hyville psykiatreille lääkityksen yms. selvittämiseksi. Tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan ole kaikilla.

Jo opiskeluaikana kävin läpi kaksi burnoutia. Valmistuttuani ehdin olla työelämässä alle vuoden, kun jouduin uudelleen uupumuksen vuoksi saikulle. Tällainen uupumisen kroonistuminen alle 30-vuotiaana huolettaa, enkä ole todellakaan ainoa.

Lopulta hain apua velkaantuneena ja masentuneena kuullakseni, että minun olisi pitänyt ymmärtää itse heikoimpana ollessani hakea apua oikea-aikaisesti. Miten olisin voinut ymmärtää?

Valmistun pian juristiksi. En koe olevani lainkaan työkuntoinen. Viimeiset kahden vuoden aikana en saanut aikaan mitään, en opintoja en töitä. Kukaan ei huomannut, että ehkä olisin tarvinnut apua mieleni kanssa.

Haluaisin olla alani ammattilainen, mutta en jaksa enää innostua mistään, ja parempiosaisten menestys katkeroittaa. Mielenterveys on romuna ja fyysinen terveys myös, koska en enää ole jaksanut pitää huolta itsestäni.

Yritän väkipakolla saada kandin tehtyä. Tulen vähävaraisesta perheestä ja aloitin opiskelut kiireellä, sillä oli pakko olla syy muuttaa kotoa henkisen väkivallan alta pois.

Tässä maailman tilanteessa jatkankin mieluummin perheyrityksessä kuin teen valmistuttuani mitään lapulla, joka ei kerro enää lainkaan osaamiseni tasosta.

Olen tehnyt perheyrityksessä 7-11-tuntisia työpäiviä, kesäaikaan 4-5pvä/vko, 13-vuotiaasta asti. Jotkut ovat karaistuneet siitä, minä en vaikka raha on yhä mukavaa.

Oppilaitoksesta ei saa tukea lainkaan jaksamiseen, muutakun muutamalla ympäri pyöreällä tsemppi lauseella ”ikävä että koet näin”. Myöskään terveydenhoitoon ei pääse sillä jonot niin pitkiä. Kyllä epätoivo elämää kohtaan kasvaa.

Unelmana ollut lääkikseen pääsy vuosia, nykyään en meinaa edes pystyä mennä kouluun suuren ahdistuksen takia.

Tämän pitäisi olla sitä nuoruuden ja vapauden täyteistä ”elämän ihaninta aikaa”. Todellisuudessa teen kaikenlaisia elämiseen liittyviä päätöksiä toivoen, etten jää tulevaisuudessa työttömäksi.

Stressaan ensi kesän töistä, vaikka tämäkään kesä ei ole alkanut.

En käy lähiopetuksessa muiden opiskelijoiden kanssa, vaan teen itsenäisiä kursseja, koska ne sopivat paremmin yhteen töiden ja harjoitteluiden kanssa.

Suoritan kursseja – nimenomaan suoritan, vaikka haluaisin syvällisemmin oppia – käytän runsaasti aikaa harjoittelupaikkojen hakemusten koostamiseen ja työskentelen osa-aikaisesti samalla.

Elämä on todella epävarmaa – ulkoiset voimat aiheuttavat sitä, oma valtiojohtomme kantaa myös kortensa kekoon, valmistuva opiskelija miettii saako harjoittelupaikkaa mistään, entä töitä valmistumisen jälkeen, paljonko elämisen kustannukset vielä nousevat?

Kahden vuoden opintojen, samaan aikaan kahden, välillä kolmen, työn kanssa aikatauluja jonglööranneena nyt alan olla puhki. Pelkään valmistuvani valmiiksi lopen uupuneena ja vähintään burnoutin partaalla.

Jos haluamme hyvinvoivia ja korkeakoulutettuja veronmaksajia, tukijärjestelmien ja terveyspalveluiden on oltava kunnossa, jotta opiskelijoilla jää rauhaa opiskella ja huolehtia itsestään.

Opintolainan korkojen nostaminen on aika epäreilua, koska opintolainaa mainostettiin ”ilmaisena” ja nyt siitä tuleekin satojen tai tuhansien kustannukset loppupeleissä. Varsinkin, kun opintolainan merkitystä on korostettu tukien pienentyessä.

Matalan kynnyksen mielenterveyspalveluita pitäisi olla saatavilla helpommin. Vuonna 2019 apua YTHS:ltä hakiessani psykiatriselle sairaanhoitajalle pääsi muutamassa viikossa, psykologille oli monen kuukauden jono ja Kelan kuntoutuspsykoterapiaan pääsemisessä kesti vuosi.

Miksi noi sodat vaan jatkuu. Miksei kukaan välitä. Onko tää todellisuus. Jengi vaan grindaa. Sinne meni metsä. Seis luontokato. Menisit töihin. Kävin. Paskat työolot. Huonoa johtamista. vastuullista Viherpesua.

Pitää päivittää CV ja sanoittaa omaa osaamista. Toi ois kiinnostava työpaikka. Soita, muotoile cv ja kerro omasta osaamisesta tähän tehtävään. Odotan. Odotan. Valitettavasti et tullut valituksi.

Oi kuinka haluankaan kehittyä! Maailman muuttaa paremmaksi, meille kaikille. Ideoita, keksintojä, innovaatioita. Niitä on jaettavaksi. …vaan ei kukaan kuuntele. YTHS…puolen vuoden jono kunnallinen…ehkä lyhyempi jono yksityinen…opintolainalla sekin.

Rahallinen tilanne on kaikista haastavinta, kun tippui Kelan tuille. Miksi aikuisopintotukea ei voi saada niin kauan, että 3,5 v koulu on käytynä loppuun?

Hammasta purren ollaan tilanteessa, jossa viimein olisin valmistumassa. Oma ammattitaito mietityttää, kun opinnot on tehty vasemmalla kädellä jaksamisen puutteen vuoksi. Motivaatiota työelämään syö 30 000€ opintolainaa.

Takana useampi vuosi täysipäiväistä työskentelyä yliopisto-opintojen ohella. Opintolainan takaisinmaksu rullaa joka kuukausi. Opiskeluterveydenhuoltoon olin yhteydessä, kun itkusta ei tullut loppua ja ainut millä sai itsensä liikkeelle oli juomalla kaljaa.

Viikon vapaa kesätyön jälkeen, päälle opinnot, harjoittelut ja opinnäytetyöt aiheuttivat kohdallani sen, että jouduin valmistumisen jälkeen jäämään 6kk pituiselle sairaslomalle uupumuksesta. Tämä johti taloudellisiin vaikeuksiin.

Palkattomia työharjoitteluja, jotka vastaavat oikeaa työtä. Luentoja, raportteja ja palkkatöitä tämän ohella. Siltikään, rahat tai jaksaminen ei riitä. Päivästä loppuu tunnit kesken, eikä levosta ole tietoakaan.

Käyn terapiassa ja olen kroonisesti sairas, mutta muita vaihtoehtoja ei ole, kuin puskea uupuneena ja varattomana eteenpäin. Kun valmistun, tulen luultavasti jäämään työttömäksi (oman alan töitä ei ole) .

Opintolainaa otettu maksimimäärät, koulun ja koulun palkattomien työharjoittelujen ohella vielä palkkatyö, ja siltikään varat eivät riitä kustantamaan kahden opiskelijan taloutta.

Tällä hetkellä en voi suorittaa opintojani suunnitellussa tahdissa, koska minun on käytävä töissä, jotta voin maksaa vuokran ja ruuan. Tämän takia kärsin myös mielenterveysongelmista, jotka hidastavat opintojani entisestään.

Ymmärrän, että trendikkäässä mielenterveysjunassa on kiva matkustaa, mutta voisiko myös tästä jatkuvasta ahdistuksen tuuppaamisesta silmille ahdistua? Eniten ahdistaa puhe siitä, kuinka ahdistunut pitäisi olla!

Koen jatkuvan mielenterveyskeskustelun vellovana ja pahoinvointia lisäävänä. Joka paikasta tulee toistuvana tulvana tekstiä siitä, kuinka ahdistavaa työelämä, opinnot ja elämä on.

I feel like our school don’t prioritize mental health, the professors are unreasonable and the school itself makes me wanna die

Jatkuva stressi taloudellisesta toimeentulosta vie voimia muilta asioilta.

Pitäisi revetä osiin, että kaikki olisivat tyytyväisiä minuun. Tänään vapaa-aikaa: 2,5 h. Tällä menolla olenkin pian osina, mutta riittääkö sekään?

Haaveet omistusasunnosta voimme unohtaa, koska meillä on yhteensä noin 30 000e opintolainaa. Synkkä tulevaisuus stressaa ja vie yöunet.

Perustimme opiskelijoina perheen, 2 lasta ja aikuista. Taloudellisesti suuri virhe. Vaikka puoliso on valmistunut ja työllistynyt juuri, emme meinaa pärjätä. En saa enää edes opintotukea, koska opinnot venyivät raskauden takia.

Oli aikomus perustaa perhe valmistuttuani, mutta millaiseen maahan. Ei ainakaan maailman onnellisimpaan. Motivaatio opiskeluun on kadonnut koska tuntuu ettei tutkinnollani entisessä hyvinvointivaltiossa tee mitään.

Huolestuttaa koko yhteiskunnan jaksaminen. Sota josta puhutaan ei jos vaan milloin. Lapset, nuoret ja heidän perheet voi huonosti. Terveydenhuolto murenee, sosiaalituki katoaa, mielenterveys ja päihdeongelmiin mahdotonta saada tarvittavaa apua.

Uskoin ensimmäiset kaksi vuotta puheisiin että meitä tarvitaan työmarkkinoilla ja painotettiin miten tärkeää on opiskella loppuun vaikka revittäisiin työmaailmaan jo ennen valmistumista. Nyt en kuitenkaan pääse kesäksi oman alan hommiin.

Rahaa ei meinaa riittää edes ruokaan saatikka siten mihinkään vapaa-ajan menoihin. Jouduin ottamaan myös opintolainan, jotta pärjään. Tunnen yksinäisyyttä ja raha-asiat ahdistaa sekä stressaa kovasti opintojen lisäksi.

Ensimmäisen vuoden jaksoin tehdä töitä opintojen ohessa, mutta minun oli pakko lopettaa työt oman mielenterveyden ja jaksamisen heikentyessä. En pääse tapaamaan perhettäni, koska minulla ei ole varaa matkustaa heidän luokseen.

Minun pitäisi olla itseohjautuva, monialainen, motivoitunut ja kaikki tämä niin, että valmistun tasan viidessä vuodessa.

Tuntuu, etten opiskelijana voi tehdä mitään oikein. Opintolainaa ottamalla velkaannun, joka on huono asia. Toisaalta ilman opintolainaa joudun työskentelemään opintojen ohella, jolloin opintojen suorittamiseen on vähemmän aikaa.

En tunne käsitettä viikonloppu, eikä elämässäni ole juuri muuta sisältöä kuin koulu ja työt. En haluaisi elää näin, mutta vain tällä tavalla tuntuu selviävän.

Olen tehnyt maisteriopintojeni ajan oman alani osa-aikaista työtä ja edistänyt tutkintoani ohjeellisessa tahdissa. Talouteni on kohtuullisessa kunnossa ja valmistuminen näköpiirissä. En ole viettänyt lukukausien aikana ainuttakaan vapaapäivää.

Haluaisin mennä vaihtoon, kokeilla erilaisia asioita ja nauttia nuoruusvuosista, sekä lyhyestä opintoajasta. Ei tule kysymykseenkään että tässä taloustilanteessa, näillä voimavaroilla ja opiskelijoita painostavilla aika-rajoituksilla voisin lähteä ulkomaille.

Uupumukseeni en ole kokenut saavani apua yths:n kautta, vaikka palveluista nykyisin joudunkin joka tapauksessa maksamaan.

Työttömyys, opintovelka ja taloustilanne stressaavat, mutta toisaalta en tiedä miten voimavarani riittäisivät työssäkäymiseen ja nykyaikaisiin työn vaatimuksiin, jotka usein tuntuvat kohtuuttomalta.

Hurjista vaatimuksista huolimatta palkat ovat hävyttömän huonoja. Niillä ei elä, puhumattakaan siitä, että kesätöistä saisi säästöön lukuvuotta varten. Edes valtion paikat eivät tarjoa ammattiliiton minimipalkkasuositusten mukaisia palkkoja, eivät edes lähellekään.

Itse olen täyspäiväisten opintojeni ja uupumukseni ohella hakenut yli puoli vuotta jatkuvasti oman alan töitä, lähettänyt lähemmäs 100 hakemusta ja käynyt useissa haastatteluissa, mutta en ole saanut kesätyöpaikkaa.

Opiskelijat pakotetaan töihin opintojen mahdollistamiseksi, mutta töitä ei saa. Oman alan töiden saanti tuntuu miltei mahdottomalta ja osa-aikaiset ”duunari”työtkin ovat kiven alla.

Omat tulevaisuudennäkymät ja ns. ”tavalliset” haaveet esim. asunnon ostosta, perheen hankkimisesta ja tasapainoisesta työn ja vapaa-ajan sujuvasti yhdistämästä arjessa ovat pala palalta murentuneet nyky-yhteiskunnan tilanteen vuoksi.

Tällä hetkellä energia riittää vain yhden kurssin suorittamiseen kerralla lukukaudessa. Ja kela koputtaa ovella loppua lähestyvän kellonsa kanssa…

Koronan aloittama kierre aiheutti sen että olen täysin uupunut ja pahasti jäljessä muista. Lisäksi YTHS:n tukos estää saamasta tarvittavaa hoitoa ja jo pitkään kaivattua ADHD diagnoosia.

Ennen korkeakoulutus merkitsi aina sitä, että tulisi menestymään elämässä. Nyt se merkitsee monelle valtavien lainojen kanssa valmistumista työttömäksi mielenterveyskuntoutujaksi.

Odotan työelämään siirtymistä eniten siksi, että silloin pääsee lomalle.

Olen huolissani kaikista opiskelijoista. Mitä järkeä leikata opiskelijoilta, jos leikkausten seurauksena valmiatuminen viivästyy kun pitää käydä töissä ja opiskelijat päätyvät burnouttiin.

Pitäisi saada gradu valmiiksi, hakea työpaikkoja (olen hakenut jo kahtasataa paikkaa, mihinkään en ole saanut kutsua edes haastatteluun). Pitäisi käydä töissä opintojen ohella. Pitäisi tienata rahaa. Pitäisi pitää huoli ihmissuhteista.

Lainaakin on, ja sen takaisinmaksu stressaa. Nyt teen gradua, ja olen aivan loppu. En ole vuosiin ollut näin masentunjt ja ahdistunut. En jaksa.

En muista koska viimeks oon ollut lomalla. Kunnolla lomalla. Vuosi sitten tein kandia, ja kaikki lomat meni siitä stressatessa sekä tietysti tehden töitä, koska tuet ei riitä mihinkään.

Nuorempana rakastin uuden oppimista ja haaveilin yliopisto-opinnoista. Yliopisto olikin elämäni rankinta aikaa ja menetin intohimoni oppimista kohtaan.

Erityisesti asumistuen leikkaus tekee kannattamattomaksi työskennellä edes 20 tuntia viikossa oman alan ulkopuolella, joten tie köyhyyteen ja syrjäytymiseen on pedattu.

Alanvaihtajana opintotukea ei enää heru. Asumistuen ja muiden sosiaaliturvaan kohdistuvien heikennysten jälkeen pitäisi itsensä vararikon välttämiseksi työskennellä käytännössä yli 55 t/vko opintojen ja hanttihommien parissa yhteensä.

Muut luokkalaiset saavat kesätöitä ja itse ei niitä saa. Tuntuu riittämättömältä kun ei saa alan töitä vaikka hakee niitä tarmokkaasti. Se aiheuttaa myös pelkoa että ei tulevaisuudessakaan saa töitä.

Teen kahta osa-aikaista työtä, että saa itseni elätettyä ja juuri pääsin sellaiseen työvuoromäärään, että jään hieman plussalle. Asuntotukimuutos tietysti meni pilaamaan tämänkin ja huhtikuussa taas menot ylittänee tulot.

Olen jumissa oravanpyörässä joka ei lopu. Sitten mietitään miksi syntyvyys on laskussa kun ihmisillä ei ole mahdollisuuksia perustaa perhettä. Kaikki eivät valitettavasti syntyneet kultalusikka suussa tässä maailmassa.

Jos valitsen työnteon tulen kyllä selviämään koulusta mutta huonoin arvosanoin ja mahdollisesti parilla vuodella opintoja pitkittäin, oman terveyteni ja mielenterveyteni laittamalla likoon.

Säästöjä ei jää koska terveellinen elämä on kallista – en ole ostanut edes vaatteita enää 2 vuoteen ja kävelen joka päivä kouluun reikäisillä kengillä, koska en raaski laittaa 20€ kenkiin.

Jos päätän elää lainalla ja opintorahalla haaveeni perheestä ja omasta kodista viivästyvt pitkästi koska opintolainan kanssa et saa asuntolainaa ilman takaajaa tai x määrää säästöjä.

Opinnot laahaa töiden takia, mutta pakko painaa että saa ruuan pöytään. Viikonloppusin aamu 5 töissä ja maanantaina 8 kouluun, puhki olen.

3.5 vuoden opinnot venyneet 6 vuoden pituisiksi loppuun palamisen,uupumuksen ja mielenterveysongelmien takia. Opiskelukyvyn takaisin saaminen tuntuu toivottomalta. Toisaalta valmistuminenkaan ei näytä valoisalta, sillä suoraan sairaslomalle ollaan menossa..

Olen valmiiksi jo peloissani siitä, miten edes yhdistän syksyllä alkavat maisteriopinnot osa-aikatyöhöni, joka minun piti hankkia taloudellisen turvan takaamiseksi sosiaaliturvaleikkausten vuoksi.

Kuka voittaa, kun työelämään valmistuu valmiiksi jaksamisensa rajoilla oleva ihminen 30 000 euron opintolaina taakkanaan? Opintolaina, jota oli pakko nostaa, jotta voi pääkaupunkiseudulla opiskellessa maksaa vuokran ja ostaa ruokaa.

Kahden viikon tauko ei myöskään ole minkäänlainen ratkaisu tilanteessa, jossa töitä on yksinkertaisesti liikaa.

Ystäväpiirissäni on loppuun palaneita läheisiä, jotka ovat hädin tuskin viittä vuotta ehtineet olla työelämässä. Kollegan kalenterissa lukiessa loman sijaan vain ”poissa”, saatetaan selän takana naureskella hänen olevan ”burniksella”.

Melkein valmis kandi ja maisteri, molemmat tutkielmat roikkuu. Väitän kätevästi opintojen viivästymisen syyksi koronaa, vaikka perfektionismi-ahdistus-välttely lienee ilmeisempi syy.

Hallituksen leikkaukset tuovat suurta pelkoa ja ahdistusta enkä uskalla enää odottaa tulevaisuudelta enää mitään hyvää.

Kamppailen mielenterveyden, touretten ja selittämättömien kouristuskohtauksien kanssa. Olen valmiiksi jo uupunut ja stressaantunut mutta jatkuvat sairaala reissut vaikeuttavat koulutöissä mukana pysymistä ja sitä että pääsen edes kouluun.

Miten ihmisen tulisi kyetä kaiken paineen alla selviytymään opinnoista, tehdä samalla mitä vaan työtä mitä onnistuu saamaan ja uskomaan vielä mukaan tulevaisuuteen jossa jaksaisi elää ilman huolta.

Valmistun vasta parin vuoden päästä mutta jokanen päättöviikko on pelkkää burnoutin rajaa, koulu ahdistaa ja niin tekee kaikki muukin, en voi tukeutua kehenkään ja mulla ei ole paljoa varoja enää

Kun on koululla keskimäärin 12h joka päivä niin missä välissä kerkeää töihin? Saatikka siivoamaan kämppää tai nauttimaan vapaa-ajasta tai harrastuksista? Päättäjät elää ihan toisessa todellisuudessa ja eri vuosikymmenellä.

Sitä toitotetaan koko ajan, että menkää opiskelijat töihin, jos kerran ootte niin köyhiä, mutta samaa kesätyöpaikkaakin saattaa hakea satoja ellei yli tuhat hakijaa. Sitten tehdään kesäopintoja opintotukikuukaudet vähenee entisestään.

Kokopäivätyön yhdistäminen opintoihin on lähes mahdotonta ja valmistuminen on tämän vuoksi myöhästynyt jo useamman vuoden. Toimeentulon vuoksi töissä on silti käytävä.

Opinnoissa on alusta saakka vaadittu todella paljon, mutta käytännössä minimiopetusmäärällä, leikkausten vuoksi. Moni on lopettanut opinnot itselleen mahdottomina. Itse yritän sinnitellä päivästä toiseen, vaikka olen jatkuvasti uupumuksen partaalla.

Mielestäni on kohtuutonta ja epäreilua, että opiskelijan on rahoitettava elämisensä yhä enemmän lainapainotteisesti. En koe luottavani enää yhteiskunnan tukiverkkoon, jos kaikki romahtaakin.

Teen toista tutkintoa, sillä ensimmäisen kk-tutkinnon jälkeen iski burnout ja huijaussyndrooma, jonka kanssa ei työn toteuttaminen onnistunut. Nyt olen taas täysipäiväinen opiskelija amkissa ja käyn samalla osa-aikatöissä.

Mielenterveysongelmani tekevät opiskelusta mahdotonta, enkä usein usko kykeneväni edes valmistumaan koskaan. Ahdistus opinnoista luo noidankehä, josta on lähes mahdotonta päästä irti, sekä jatkuva kelvottomuuden tunne nakertaa itsetuntoa.

Minulla ei ole juurikaan tulevaisuuden suunnitelmia, haaveita tai tavoitteita. Yritän vain selviytyä taloudellisesti ja pysyä järjissäni, mikä tuntuu alati epätoivoisemmalta.

Kelasta on myös ehdotettu, että luopuisin opinnoistani ja siirtyisin työttömäksi, vaikka tutkinnosta on jäljellä enää gradun viimeistely. Tämä tuntuu epäreilulta ja lannistavalta vaatimukselta.

Jos ja kun kumppanini kanssa joskus valmistumme ja olisimme perheenperustamisiässä, meillä tulee olemaan yhdessä lähes ensiasunnon verran opintolainaa. Nyt kun syntyvyydestä ollaan huolissaan, olisi hyvä kiinnittää huomiota tällaisiin tilanteisiin.

Kela käytännössä edellyttäisi kumppaniani nostamaan opintolainaa minun elättämiseen, mikä on varsinkin tällä korkotasolla aivan kohtuuton vaatimus. Käsittääkseni laki toimeentulotuesta on ainoa laki, joka tuntee tällaisen avopuolisoiden välisen elatusvelvollisuuden.

Koen olevani puristuksissa opintojen ja rahahuolten välissä, koska minun on pakko keskittyä gradun tekemiseen tai en valmistu koskaan, ja samalla minun on pakko hakea ja tehdä aivan mitä tahansa työtä.

Olen määräaikaisesti oman alan kokopäivätöissä ja yritän kirjoittaa gradua. Vakituisia töitä ei ole tiedossa ja elämän suunnittelu ei ole mahdollista. Samalla mediassa ihmetellään mikseivät nuoret perusta perhettä ja miksi ensiasunnon ostoikä nousee.

Jäin sairauslomalle yli vuodeksi mielenterveyden takia. Vaikka ilman sairauslomaa olisin varmasti jo kuollut, tunnen suurta syyllisyyden tunnetta kun opintoni eivät ole edenneet normaaliin tahtiin.

Kesätöitä ei saa vaikka kuinka hakee koska joka ikinen opiskelija hakee tänävuonna paniikissa töitä leikkauksien takia (olen hakenut 15 paikkaan ja kaikista hylyt).

Ei varaa elää enää kun asumistuesta leikataan, jäljessä kursseista koska en pysty keskittymään muuhun kuin stressaamiseen siitä onko varaa vuokraan enää ensi kuussa.

Olen yrittänyt päästä ADHD-testeihin mutta jonot näihin ovat ihan liian pitkiä ja ilman diagnoosia ei voi saada lääkitystä, joten opiskelu ei kerta kaikkiaan onnistu.

Olen kamppaillut oman mielenterveyden kanssa jo peruskoulussa, mutta asiaa ei koskaan ole otettu tosissaan. Nyt korkeakouluopiskelijana tuntuu että en kestä muiden tahdissa mukana.

Pelottaa, löydänkö valmistumiseni jälkeen töitä kaupungistani, mutta lisäksi arveluttaa työssäjaksaminen. Varsinkin sote-alalta valmistuvat ovat jo opintojen ohella kertaalleen loppuunpalaneita ja aloittavat työelämän uupumuksen tai sen oireiden kanssa.

Opintojen ohessa ja vähintäänkin kesäisin tulisi tehdä töitä, mutta kun töitä ei ole. Suurimman osan ajasta päässä pyörii toimeentulon haasteet ja tulevaisuuden epävarmuus.

Opiskelen, yksin, vain valmistuakseni. Haluaisin nauttia elämästä, mutta opintojen paine latistaa, samoin yksinäisyys synkistää. Vaikka valmistunkin, olen siinä vaiheessa jo niin puhki, etten varmaan jaksa sitäkään.

Päättäjät voi tulla mun kanssa kuukaudeksi asumaan opintotuella ja puntaroimaan, että mahdollistaako meidän tukijärjestelmä myös opiskelijalle lakimääräisen inhimillisen elämän.

Mä toivoisin, että yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksenteossa siirryttäisiin ihan eri tavalla panostamaan nuoriin ja opiskelijoihin sen sijaan, että pitäisi kyllä pärjätä, koska #ennen’kin pärjättiin.

Mun pitäisi tulevaisuudessa osata neuvotella omasta sopparistani ja sen ehdoista, mutta ei tällaisia juttuja ole opetettu missään, eikä neuvottelutaitoja tai jargonia keksitä ihan vaan omalla aktiivisuudella.

Nuorena työelämässä oleminen on jatkuvaa itsensä todistelua muille, ja duunipaikat on todella kiven alla puuttuvan työkokemuksen vuoksi. Nuorten pitäisi pystyä kokeilemaan ja etsimään omaa juttua.

Kun huoli omasta taloudellisesta tilanteesta painoi päälle ja kokoajan joutui kelaamaan sitä, että kuinka pahasti vaikkapa opintolainataakka tulee rysähtämään niskaan valmistumisen jälkeen, kynnys sille valmistumiselle nousi todella korkeaksi.

Koulu on nykyään niin joustavaa, että olen 6 vuotta työskennellyt ja samalla suorittanut insinööritutkinnon sekä nyt maisterin tutkintoa. Suosittelen työskentelyä myös muille. Jos säästöjä ei tehdä, se kostautuu myöhemmin.

Suomessa on jo ilmainen koulutus joka on aivan uskomaton etu. Moni ei sitä ymmärrä. Jos et pysty elättämään itseäsi koulun ohella pienien leikkauksien takia, kannattaa mennä töihin ja ensin säästää.

I have tried to improve my Finnish skills. Especially in fields as technology the fluent Finnish requirement does not seem justifiable based on the work content with exception of certain roles.

As an international student I had no support from kela and until I found work no access to municipal or occupational health care. Student health care has long waiting lines.

Individual study arrangements do exist but they are hard to navigate especially without a diagnosis. Many illnesses and/or disabilities especially in women remain undiagnosed for long time.

Studying in covid time equaled to lack of student community. Almost everything being contacted remotely meant I often lost my concentration during lectures or motivation.

Olen huolissani meidän kaikkien hyvinvoinnista, jos kiritämme toisiamme yhä enemmän kestokykymme rajoille ilman, että ylisuorittamisen — tai ylipäätään jatkuvan suorittamisen — ongelmallisuutta tuotaisiin esiin ja siitä keskusteltaisiin aidosti ja rehellisesti.

Oma alani on oikeustiede, ja yksin se asettaa jo valtavat paineet muun muassa arvosanojen ja töiden haun suhteen. Toivoisin, että koko oikkareiden yhteisö voisi hellittää otettaan ja antaa arvoa myös epätäydellisyydelle.

Minä vain tahtoisin elää elämisen arvoista elämää,opiskella ja myöhemmin tehdä töitä. Mutta nyt kun kaikki energia menee selviytymisestä murehtimiseen, niin en tiedä,kuinka kauan jaksan enää yrittää.

Mä en vaan jaksa enää.

Vaikka saan hyviä numeroita kursseilta niin tuntuu etten oikeasti ole oppinut mitään enkä tule saamaan alan töitä…

Elän poikaystävän siivellä, tuntuu pahalta kun omat tuloni ovat vain tukia, mutta lainaa en uskalla ottaa sillä jopa kesätöitä on vaikea saada

Ei rahaa➡️Mielenterveys kusee➡️ opinnot keskeytyi O➡️kelalta ei tuu tukea ➡️ kaikki raha menee asumiseen ➡️Ei rahaa ➡️mielenterveys kusee

Koulussakin on riittävästi homma, mutta kirsikkana kakun päällä on useampi pakollinen harkoittelu joihin yritykset eivät huoli porukkaa ja sen vuoksi koulusta valmistuninen viivästyy ja ollaan pidempään hyvin vähäisillä varoilla…

Pää ei kestä. Ratkaisuksi esitetään Pirkkaniksejä kalenteroimiseen ja ruokaostoksille. Pitäisikö tässä itkeä vaiko nauraa.

En jaksa tätä jatkuvaa taloudellista stressiä. Opinnot junnaa, jos käy osa-aikaisesti töissä, tukikuukaudet loppuu, jää välivaiheeseen, harjoitteluapurahojen hakeminen on yhtä rulettia, saumattomasti luentosalista kesätöihin ja uudestaan.

Opintojen ja niihin keskittymisen sekä panostamisen tärkeyttä painotetaan mutta samalla täytyisi jaksaa keskittyä työuraan ja sen tuottavuuteen. Loppuun palaminen henkisesti ja fyysisesti lähellä.

Olen päässyt oman alan töihin, joita teen lähestulkoon täysipäiväisesti opiskelujen lomassa. Aamusta menen töihin, jonka jälkeen ponnistelen loppupäivän niiden muutamien kurssien parissa. Vapaa-aika menee nukkumalla palautumiseen.

Olen loppu. En muista, milloin minulla on on ollut viimeksi vapaapäivä, lomasta puhumattakaan.

Olin kuullut, kuinka YTHS:lle on jonoa. Tästä syytettiin pulaa resursseista. Mutta olisiko pitkien jonojen takana sittenkin aivan liian suuret vaatimukset, jotka johtavat meidät opiskelijat uupumuksen partaalle.

Odotin yliopiston olevan elämäni parasta aikaa. Mutta kyseessä onkin ollut elämäni rankimmat vuodet.

Minun täytyy tehdä 100% työaikaa sairaanhoitaja opiskeluiden ohella. Asun kumppanini kanssa ja siltikään meidän rahamme eivät riitä. Koulua on mennyt vasta muutama kuukaudi ja koen olevani aivan loppu.

Eniten kuluttaa tällä hetkellä hallituksen tapa puhua kenestäkään joka saa tukia. Täyspäiväisenä opiskelijana kuulun tähän joukkoon. Hallituksen puheet ovat vähintään leikkausten aiheuttamia ongelmia vähätteleviä ja pahimmillaan muita ihmisiä epäinhimillistäviä.

Neuropsykologisesti poikkeavana henkilönä on koulunkäynti vähintään tuplasti vaikeampaa, samoin töissäkäynti. Oma kokemus lukiosta lääkitsemättömän ADHDn kanssa ajoi tokavikalla vuodella syvään masennukseen, ahdistukseen ja itsetuhon partalle. Rahahuolista puhumattakaan.

Tulevat pääsykokeet pelottavat koska pelkään että taas joudun pettymään. Koen että olen riittämätön ja tyhmä kun en pääse kouluun.

Onko kukaan kuitenkaan miettinyt sitä miltä tuntuu nuoresta kuka ei pääse jatko-opiskelemaan vaikka yrittäisi? Koen itse kovaa häpeää siitä etten ole päässyt opiskelemaan samaan aikaan kun omat ystävät kohta valmistuvat.

Töitä ei riitä omalla alalla, pitäisi opiskella. Edellistä opintolainaakin on maksamatta, mistään ei riitä raha nytkään vaikka käy osa-aikatöissä. Millä opiskella uutta kun ei vaan ole varaa?

Toivottomuus on läsnä ja en halua edes hankkia lapsia, koska ei voi luottaa toimeentuloon varsinkaan naisena ja irtisanomisten helpottuessa työnantajalle.

Pääsin toiseen maisteriohjelmaan, mutta töitä samalla tehden uupuneena ja tuntuu etten jaksa välillä edes hengittää mutta samalla ahdistus tulevaisuudesta ja rahojen riittävyydestä painaa.

Vähävaraisen perheen lapsena olen työskennellyt koko opintojen ajan, en ehtinyt nähdä ystäviä ja käydä tapahtumissa tai matkustella tai rentoutua. Sairastuin masennukseen musertavan haastavien opintojen, töiden, sekä läheisten terveysongelmien vuoksi.

Olen vasta ensimmäisen vuoden opiskelija ja stressaava todellisuus iskee vasten kasvoja. Olen menettänyt tasapainoisen elämän, koska opiskelen ja käyn töissä ja pelkään, että en saavuta mitään, vaikka suoritan ja suoritan.

Tulevaisuus ja taloudellinen epävarmuus huolettaa jatkuvasti. Hallituksen leikkaukset pahentavat huolta.

Mistä saan niitä suhteita, että saan edes pienen palan varmaa maata jalkojen alle? Pyydän, kertokaa minulle mitä pitää tehdä että saan edes pienen palan turvallisuutta. Kertokaa miten ”mennään töihin”.

Olen soitellut työpaikoille, olen laittanut hakemusta ja yleisin vastaus on ”työtä on mutta ei voida maksaa palkkaa”. Jostain syystä yrityksiin työllistyy aina vähän väliä sukulaisia, perhetuttuja ym.

Nuoruuden velkakierteeni vuoksi en saa opintolainaa, mikä on tavallaan ihan järkevää. Velkaantuminen on kuitenkin alunperin aiheutunut itsestäni riippumattomista sairastumisen kuluista, enkä ole vieläkään saanut apua ja neuvoja veloista selviytymineen.

Turha syyttää syntyvyyden laskusta meitä, en ainakaan itse aio yhtäkään lasta tähän maahan tuoda, jos ihmisen hyvinvoinnin sijaan keskitytään talouteen. Ei heitä kiinnosta meidän ongelmat, he vain haluavat talouskasvua.

Pelkään jatkuvasti rahojen loppumista, kun vain haluaisin opiskella rauhassa, jotta voisin siirtyä työelämään hyvävointisena ja osaavana työntekijänä. Tämä opiskelijoiden kurittaminen ei palvele yhtään ketään, vaan tulee maksamaan yhteiskunnalle vain lisää.

Jatkuvasti huudellaan, että mene töihin, vaikka opiskelu on minun työni.

Korona sekoitti opintoni täysin. Vasta nyt tunnen oloni palautuneeksi, mutta silti koronan aika kummittelee ja on jäänyt osaksi minua. Jatkuvasti pelkään, että taas tulee tapahtumaan jotain yhtä pahaa ja joudun taas yksiön vangiksi.

Tuntuu raskaalta ajatukselta työskennellä tarpeeksi itseni elättämiseksi samalla kun alottaa uudet opinnot, joista ei myöskään etukäteen voi tietää onko ala oikeasti itselle sopiva

Tulevaisuus tuntuu pelottavalta; olen valmistumassa alalta jonka työt kuormittavat ja ahdistavat itseäni. Alan vaihtamisesta on tehty vaikeaa ja taloudellinen toimeentulo tulevaisuudessa ahdistaa.

Opiskeluaikana en kokenut minkäänlaista loppuunpalamisen tunnetta. Seurasin tosin vierestä liialliseen täydellisyyteen tähtääviä opiskelijoita

Teen toisen alan keikkatöitä selvitäkseni, eikä toimeentulotukea saavana käteen jää silti tarpeeksi rahaa edes ruokaan tai ehjiin vaatteisiin.

Opinnot loppusuoralla, lainat nostettu eikä aavistustakaan, onko tällä ”tulevaisuuden alalla” minulle töitä, heikolta näyttää. Olo on todella petetty ja huoli tulevasta uuvuttaa enemmän päivästä toiseen.

Valmistumisen jälkeen tippuu tyhjän päälle. Korkeakoulun, opiskelijajärjestöjen ja YTHS:n tuki loppuu kuin seinään. Uupuneena ja ahdistuneena työnhaku on mielettömän kuormittavaa ja terveyskeskus tarjoaa vain ei-oota.

Pelkään, että uuvun pahasti jo opiskeluaikana, enkä ole tulevaisuudessa kykeneväinen työskentelemään alallani, koska riski uupua uudelleen olisi isompi.

Mahdollisuus keskittyä pelkästään opintoihin edistäisi omaa hyvinvointiani, joka heijastuisi yhteiskunnalle työkykyisen ammattilaisen muodossa.

Haluaisin opiskella oman alanini ammattilaiseksi sekä kerätä mahdollissaman laajaan repertuaarin osaamista. Toivoisin, että tämä olisi mahdollista ilman velkaantumista. Töissä käynti kuluttaa opiskeluun käytettävissä olevia resurssejani.

Yli puoli myöhässä opinnoista koska en palauttanut esseitä. Kärsin masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä. Kukaan opettaja ei kysellyt mitä minulle kuuluu.

Julkistettujen työpaikkojen nimeämispäätösten kautta on tullut selväksi, että työt menee niille, joilla on koktakteja ja/tai kokemusta alalta. Ei suinkaan niille, jotka ovat kouluttautuneet nimettyjä pidemmälle. Ärsyttää.

Olen valmistumassa yhteiskuntatieteiden maisteriksi enkä meinaa saada mistään töitä. Kaupoissa hinnat ovat nousseet raketin lailla, vuokrani on noussut 15 prosentilla parin viime vuoden aikana.

Pelottaa, että saako kohta 30v, masentunut, neurokirjon ihminen töitä, kun työkokemustakaan palkkatöistä ei vielä ole.

Nyt olen opiskellut yliopistossa viisi vuotta, enkä ole saanut kandia suoritettua, ja mielenterveyspalvelut ovat ihan tukkeessa. Kuinkakohan paljon alani on ehtinyt muuttumaan siinä vaiheessa kun valmistun ja kuinka uupunut olen opintojeni päätyttyä?

Opiskelujen aikana harjoittelut ja opinnäytteen aiheet etsittiin itse, mutta meille painotettiin miten töitä on kun valmistutaan. Missä ovat nyt nämä meille luvatut työpaikat?

Vuosien terapia maksettu opintolainasta, mutta pakka ei vieläkään pysy kasassa. Olen tuleva korkeakoulutettu veronmaksaja ja stipendeillä palkittu 7 laudaturin ylioppilas, mutta mielenterveysongelmaisena päihdekuntoutujana alinta pohjasakkaa.

Olin niin tyypillinen kympin tyttö kuin voi olla, kunnes sairastuin vakavaan masennukseen ja sitä kautta päihdeongelmaan. Nyt olen takaisin yliopistolla, kahdeksannen vuoden opiskelijana, yrittäen samalla kuntoutua, tehdä töitä ja valmistua edes kandiksi.

Tunnen oloni alati epäonnistuneeksi ja tyhmemmäksi kuin muut. Vaikka en ole voinut omalle masennukselleni mitään.

Yritän suorittaa kandidaatintutkielmaani jo viidettä vuotta, sillä masennus on viivyttänyt opintojani heti ylipistoon päästyäni. Muut vertaiset valmistuu jatkuvasti ja kandiseminaarissa on joka vuosi uusia yhä nuorempia vieraita kasvoja.

Tavallisen työntekijän ja varsinkin opiskelijan (joka itse olen) taloudellista ja sosiaalista vakautta ja turvaa horjutetaan jatkuvasti. Olen pärjännyt opinnoissa hyvin ja olen pysynyt tavoiteajassa, mutta tuntuu että sekään ei riitä.

Ei valittamista. Valmistun alle tavoiteajan, työkokemusta omalta alalta kolme vuotta, sain juuri ylennyksen ja elämä hymyilee. Hallituksen tuiki tarpeelliset leikkaukset ovat oikea valinta oikeaan suuntaan.

Seuraava etappi on tohtoriopinnot, nekin toki töiden ohessa – töissä on käytävä, jos aion ylläpitää saavuttamaani korkeaa elintasoa. Se ei ole valtion, vaan minun tehtäväni.

Saan jo koulutuksen ilmaiseksi joten ei paljoa enempää voi pyytää. Ihmisiltä on kadonnut kokonaan kyky ottaa itse vastuuta omasta hyvinvoinnistaan.

Joudun lopettamaan opiskelun, sillä opintopistetavoitteesta on ensimmäisen vuoden aikana kertynyt alle puolet. Pelkään syrjäytymistä, mutta en voi opiskella jatkuvassa pelossa siitä, että opintotukeni peritään takaisin.

Pahasta burnoutista pikkuhiljaa toipuessani ajattelin, että jaksaisin ehkä opiskella kuntouttavana toimintana. Kahden eri B-lausunnon ja kahden hylätyn kuntoutuspäätöksen jälkeen Kelasta kehotetaan vain syömään masennuslääkkeitä, sillä kuntoutuksen tarvettani ei voida arvioida.

Olen huolissani, että jatkokoulutus mahdollisuuksia ei enää ole, yksinkertaisesti taloudellisten haasteiden ja jaksamisen vuoksi, jos olen työssä, opiskelen ja teen tärkeintä tehtävää – olen rakastava ja jaksava vanhempi omille lapsille

Saan pian YTM ja sosiaalityöntekijän paperit. Olen sosionomi Amk. Minulla on kaksi pientä lasta. En olisi ikinä voinut opiskella sosiaalityöntekijäksi ilman aikuiskoulutustukea.

Nuoret painostetaan tekemään loppuelämän päätöksiä alaikäisenä, ja väärin valitsemisesta rangaistaan.

Alanvaihtajana en saa enää opintotukea. Olen niin väsynyt, että yliopistopäivän jälkeen töihin pyöräillessä toivon joka päivä jääväni auton alle. Tätä on jatkunut vuosia, eikä valmistuminen ole edes lähellä.

Yliopistossa ensimmäistä vuotta ja koko elämä tuntuu menevän kasaan. Vapaa-aikaa ei alussa ollut yhtään, ja nyt sitä saa vain karsimalla kursseja ja pidentävän opintoja. Sitten tuntee olevansa yhteiskunnan rotta.

Erosin koulusta valitettavasti viime kesänä… Opiskelupaikkakunnalla töissä ollessa entiset opettajat kysyy, miten opinnot sujuu. Ei olla jauhean hyvin näköjään kartalla opiskelijoiden asioista

Viidennen vuoden maisteriopiskelijana juoksen haastattelusta toiseen vain jäädäkseni jokaisella kerralla ilman työpaikkaa. Saatesanoina useimmiten ”Teit meihin vaikutuksen ja haastattelu meni osaltasi hyvin, mutta valitulla henkilöllä oli monipuolisempaa alan työkokemusta”.

Olispa mahdollisuus pitää lomaa. Valmistun työelämään valmiiksi loppuunpalaneena.

Odota tulevaisuutta pätkätöiden parissa. Joskus se ahdistaa, joskus taas siitä on iloinen koska perinteinen kokopäivätyö kuulostaa mahdottomalta omalle mielenterveydelle.

Ole epätietoinen osaatko jo viisi vuotta opiskelemiasi asioita vai et. Joku opettaja voi antaa kuvan, että osaat tosi hyvin ja toinen pöyristyä ja sanoa, ettei ymmärtänyt sanaakaan esseestäsi. Saat molemmista kursseista 4.

Kursseja on tehty osittain sieltä täältä, opettajat ei jousta, etkä edes koe ansaitsevasi joustoa. Olethan vain laiska luuseri, joka ei osaa aikatauluttaa.

Kurssien deadlinet painaa päälle, mutta sitä haluaa vaan nukkua ja kattoo hömppäviihdettä. Kaverien näkeminen piristää ja on elämän suola. Koe jatkuvasti huonoa omaatuntoa; et ole ikinä tehnyt tarpeeksi.

1. Suorita opinnot tehokkaasti. 2. Älä unohda työkokemusta 3. Valintamme ei kohdistunut sinuun. 4. Jos CV on tyhjä, sitä on helppo täyttää vapaaehtoistöillä. 5. Kalenteri täyttyy palavereilla. 6. Deadlinet ylittyy ja opintopisteitä ei kerry.

Yliopiston resurssit on niin vähäiset, että edes kandidaatintutkielmaan en ole saanut riittävästi apua ohjaajalta, jotta siitä kykenisin suoriutumaan. Suoraan sanottuna vituttaa.

Olen täysipäiväinen opiskelija, burnout on monesti ollut lähellä loppu lukuvuosista kun paineet kasvavat. Ei pelkästään opintojen mutta raha huolien takia myös.

Töitä ei meinaa saada, edes harkkapaikkaa, joka ois pakollinen mun opintoihin. Miten saan valmistumisen jälkeen sitten vakituisia töitä?

Mulla ei oo viikossa montaa hetkeä, että saisin olla miettimättä opiskeluja tai sitä, mitä pitäis vielä keretä tekemään ettei jää jälkeen ja tipu kurssilta. Stressaa. Ahdistaa. Väsyttää ja huolettaa tulevaisuus.

Työnhaku on muuttunut rakenteellisesti huonompaan suuntaan. Välistä vetävät ja työnantajan moraalin verhona toimivat henkilöstöyhtiöt eivät tunnista ihmisten elämäntilanteita, kuten opiskeluja, vaikka ”joustavuudella” itseään kauppaavat.

Olen täysipäiväinen opiskelija, burnout on monesti ollut lähellä loppu lukuvuosista kun paineet kasvavat. Ei pelkästään opintojen mutta raha huolien takia myös.

En vaivaudu terveydenhuollon jonoihin, ei sinne kuitenkaan pääse järkevässä ajassa.

Toinen vuosi soten AMK-opintoja. En ole enää haaveammatistani varma. Opiskelen vimmatusti myös kahtaa muuta alaa pahanpäivänvaralle repien itseäni ja kehittyvää ammatillista identiteettiäni kappaleiksi.

Koen että minulle on valehdeltu pienestä pitäen siitä, miten ”kouluttautuminen kannattaa aina”.

Koronan tuoma etäopiskelu oli yhtä helvettiä juuri omilleen muuttaneelle sosiaaliselle nuorelle. Tämä aiheutti eräänä syksynä masennuksen ja sitä kautta opintojen venymisen puolella vuodella, puhumatta henkisestä kärsimyksestä.

Harjoittelupaikkoihin pääsy vapailta markkinoilta on yksi vitsi. Haastatteluihin valitaan ennemmin satunnaisesti, kuin meriittien perusteella. Yleensä nepotismi auttaa valinnassa, mutta se myös sysää syrjään pätevän hakijan.

Luen käytännön kovientieteiden alaa, jossa pitäisi tienata hyvin ja johon jokainen opettaja ja kasvattaja on minua vaahtosammuttimen kokoisesta kannustanut. Valmistuminen on kuitenkin venynyt koska en ole saanut työpaikkaa omasta huomattavasta panostuksesta huolimatta.

Lopulta lakin saatuani iski oikea väsymys enkä enää jaksa mitään. Tuntuu, että olen arvoton, koska en kykene hankkimaan töitä. Hävettää, kun en kykene maksamaan omia laskujani..

Suurin onneni oli olla pienessä lukiossa, jossa opettajien resurssit riittävät hoitamaan jälkeen jääviä. Oli se silti vaikeaa ja häpesin sitä, kun en kyennyt valmistumaan kavereiden kanssa samaan aikaan.

Kannatti opiskella _melkein_ maisteriksi asti, jotta voi parhaassakin tapauksessa työllistyä hanttihommiin pätkäduuniin.

Vaihdoin huonosti työllistävältä alalta opiskelemaan sinne, missä töitä piti olla. Nyt työllistymisnäkymät ovat heikot, opinnot kesken ja alan vaihtajana opintotukioikeuskin loppuu. Tt-tukea en ole oikeutettu saamaan puolisoni tulojen (opintotuki+laina) vuoksi.

Olennaisinta on, että valmistuttaisiin tavoiteajassa ja siirryttäisiin työelämään. Mutta samalla unohdetaan, kuinka huonosti suurinosa meistä voi lisääntyvien paineiden takia, eikä juurikaan saada siihen apua, kun YTHS:llä ei ole resursseja.

Kirjoitan gradua ja käyn kokopäivätyössä. Opinnot ovat pahasti myöhässä, mikään ei etene ja mietin päivittäin itsemurhaa. Olen vain niin loppu ja umpikujassa. Tukea ei ole mahdollista saada.

Heti kun mielenterveys ailahtelee niin ei opiskeluista tuu mitään, en saa mitään aikaiseksi kun en saa itsestä pidettyä edes kunnolla huolta (miten siinä pitäis sit esseitä kirjoittaa?).

Opiskelun ja perheen yhteensovittaminen haastaa erityisesti palkattomien työharjoittelujen osalta. Työelämässä vaaditaan entistä enemmän. Taloudellinen huoli ja stressi on jatkuvasti läsnä.

Muutin opiskelemaan uuteen kaupunkiin. Heti ensimmäisenä syksynä opiskelu kuormitti tosi paljon ja kun oma mielenterveys ei muutenkaan ollut ihan kunnossa, ei riittänyt voimavaroja luoda uusia ystävyyksiä opintojen alussa.

Rahan puute, pakkokiireinen opintojen tahti ja leikkaukset syövät viimeisetkin jaksamisen pisarat. Meidän alalta ei haluta vissiin asiantuntijoita, vaan joukon burnoutin saaneita ”ysistä viiteen” -duunareita.

Vaikka jaksamiseni on todella kulutuksella, se jotenkin panee minut taistelemaan, lähinnä siksi että minulla on mahdollisuus edes opiskella sitä mikä yhteiskunnassa meni niin pahasti pieleen, että minun kaltainen lahjakas nuori tuhlattiin.

Sairaslomalle pääsy teki minulle hyvää ja oli välttämättömyys, mutta en toivo kenellekään vastaavaa kokemusta loppuunpalamisesta toimeentulon menettämisen pelossa. Sain viime periodissa ensimmäisen kerran suositellun etenemistahdin verran opintopisteitä suoritettua.

Minua pelotti, että Kela tulee perääni vaatimaan rahoja. Töissä rahantarvettani käytettiin hyväksi ja koin burnoutin ylityötuntien takia. Masennuin ja koin, ettei millään ollut enää mitään merkitystä. Olin yksin uudessa kaupungissa.

En uskalla haaveilla asunnon ostamisesta tai lapsien hankkimisesta. On kohtuutonta, että nuorena joutuu kantamaan tällaista taakkaa. Tunnen epäonnistuneeni ihmisenä.

Haluaisin tulevaisuudessa opiskella ja vaihtaa alaa, mutta en varmastikaan rahallisesti siihen pysty. Pelkään olevani liian vanha unelmoimaan, 26-vuotiaana. Minulla ei ole siihen enää varaa.

Työkokemus on arvokasta, mutta kunpa olisin saanut opiskella ensin rauhassa ja kasvaa turvallisesti aikuisuuteen.

Tällä hetkellä joudun tekemään kahta työtä tullakseni toimeen. Joskus olen tehnyt jopa neljää työtä samaan aikaan. En ole kertaakaan pitänyt edes viikon mittaista lomaa viimeiseen kymmeneen vuoteen.

Oman alan töihin minua revitään, mutta opetusalan ongelmat ja vaatimukset vievät voimia. Muodollisesti epäpätevän opettajan palkka on surkea, eikä vastaa lainkaan työmäärää tai työn vaatimuksia.

Opintolainaa on kertynyt yli 30 000. Suututtaa, että olen heti itsenäistyttyäni velkaantunut. Tällä hetkellä joudun tekemään kahta työtä tullakseni toimeen. Joskus olen tehnyt jopa neljää työtä samaan aikaan.

Olen vain yksi tapaus, yksi paperi, yksi opiskelija, yksi kunnallinen menoerä vaikka toivoisin olevani yhteiskunnallekin paljon muutakin

Hyvinvointiyhteiskuntamme tukee vain tietynlaisissa tilanteissa olevia ja loput se hukuttaa tai antaa valmiiksi ihmiselle painon kaulalle ja auttaa tämän kaiteelle, josta ihminen voi hypätä itse kaiteelta mustaan veteen.

Kevasta hylkäävä päätös uudelleen kouluttautumiselle. Kelasta ei myönnetä ammatillisena kuntoutuksena koulutusta. Aikuiskoulutustukea saisin 15kk:n ajan, jollei henkistä väkivaltaa tehnyt esihenkilöni löydä sitä etsimäänsä porsaanreikää irtisanomiselleni. Mitä sitten? Talo myyntiin tappiolla?

Olen joutunut pakkotilanteessa aloittamaan opiskelemaan uutta alaa. Tähän vaikutti vahvasti vakava masennukseni. Kolmen erityislapsen äitinä tilanne tuntui kauhealta. Omakotitalolainat, autolainat, lapsiperheen voimavaroja kuluttava arki, omat terveyshaasteet, lasten terveyshaasteet.

Tulevaisuus ahdistaa ja koen, että nykyään kiinnostaa vain tehokkuus eikä ajatella opiskelijoiden jaksamista.

Olen kärsinyt opiskelun ja töiden aiheuttamasta riittämättömyyden tunteesta. Tällä hetkellä olen pois töistä, sillä uuvuin viime vuonna ja opiskelusta ei tullut mitään ja jouduin sairaslomalle masennuksen sekä uupumuksen takia.

Ei tarvitse elää kalliisti tai edes miettiä mitään kauneusoperaatiota, kun ruokaakaan ei ole välttämättä varaa eikä tarvi opiskelutapahtumiinkaan mennä. Että ihanaa, kuormittavaa, kokoaikaista stressaavaa opiskeluelämää! 🙂 Jes!

Öisinkään ei ole kiva painaa hommia ja aamulla mennä silmät ristissä luennoille, ei edes yöaikakaan tunnu rittävän kun uni tulee vastaan. Opintotuen leikkaaminenkin ei helpota asiaa yhtään, vaan aiheuttaa päänvaivaa.

Ahdistaa, kun aika loppuu kesken kaiken suhteen. Tykkään ihan opinnoistani, vaikka opinnot itsestään aiheuttaa suuria ristiriitoja tunnepuolelta.

Opinnot on tosi kuormittavia ja tuntuu, että vaatimustaso kasvaa kokoajan. Olen nykyisessä opinahjossani siirto-opiskelijana ja no luulisi, että olisi helpompaa, mutta tosiasiassa ei ole.

Koulutukukselta ei saanut tarpeeksia tukea, tuntuu ettei kaikkia opettajia kiinnosta opiskelijoiden asiat ja jaksaminen..

4 vuotta ahdistusta taloudellisesta tilanteesta. Koulussa, palkattomassa harjoittelussa ja työelämässä hoitoalalla päivittäin = burnout. Uupumus ja sitten oletetaan, että jaksaa työelämässä. Valmistuminen ovella, mutta kauhealta tuntuu hallituksen leikkaukset.

Mielenterveys räjähti käsiin ja oppari viivästyi. Nyt ei ole rahaa, paitsi kun teen keikkatöitä. Kun teen keikkatöitä, väsyn ja oppari ei etene. Kauanko tässä oravanpyörässä pyöritään? Ahdistaa. Ahdistaa paljon.

Opiskelijat on ainoa ihmisryhmä, jolta riistetään oikeus lepoon ja palautumiseen. ”Paina, paina, paina sinä laiska sika” kuuluu hallitukselta. Viimeisetkin voimavarat raavitaan selkänahasta irti. Velkaa vaan kertyy.

Olen täysin loppuun palanut. Olen yliopistolla pahimmillaan aamu yhdeksästä ilta yhdeksään, että saan kaikki koulutyöt hoidettua. Opintojen lisäksi saan hädin tuskin edes asuntoani siivottua, puhumattakaan mistään muusta.

Kuka hullu lähtee kouluttautumaan pitkälle, mikäli opiskeluaika on selviytymistä, eikä takaa kuitenkaan lopulta yhtään mitään? Näinkö sivistystä, innovaatioita ja paremman tulevaisuuden eväitä rakennetaan?

Haaveet esimerkiksi omien vanhempien sukupolven tasoisesta elämästä omistusasuntoineen ja verrattain vakaine työsuhteineen on pitänyt jättää taka-alalle ja suunnata kohti edes jollain tasolla kohtuullista pärjäämistä.

Kelat ja TE-toimistot tarjoavat ala-arvoista kohtelua ja palvelua, johon on hyvin usein haettava muutoksia virheellisten päätösten vuoksi. Jäykän sosiaaliturvan uudistaminen olisi hyvä alku, mutta koko toimintakulttuuri kaipaisi syvää tarkastelua.

Hyvinkään hoidetut opinnot, harjoittelut tai työt eivät takaa mitään, sillä esimerkiksi toimihenkilötasolle tehty vaikutus ei kanna virastojen, laitosten tai firmojen suhdanteiden varassa heiluviin ja monesti mielivaltaisiin rekrytointeihin.

Opiskelijoiden kohtelu tulevina ”veronmaksajina” on ala-arvoista. Opiskelijat ovat b-luokan kansalaisia tilanteissa, joissa työttömäksi jääminen on helpompi vaihtoehto ja etuuksillakin mitattuna kannattavampaa kuin opiskelu. Vaatimukset tehokkuuteen yhdistettynä niukkkaan resursointiin johtavat ristiriitaan.

Terveyteni ja mielenterveyteni ovat olleet pitkäaikaisesti koetuksella. Olen varma, että asiat järjestyvät, mutta jaksaminen ei ole itsestään selvää. Olen aika ajoin huolestunut. Välillä jaksaa, välillä heikommin.

Olen käyttänyt tukikuukaudet kauan sitten. Elän pelkällä asumistuella ja toimin kahden nuoren avustajana ja yhden henkilön tukihenkilönä. Tällä tavalla saan tarpeeksi selvitäkseni.

On kamalaa, miten opiskelijoiden tulee olla valmiita tekemään töitä opintojen ohella kesät talvet (jos niitä edes saa). Ethän sä sano töissä käyvällekään, että mitä jos tekisit töittesi ohella lisää töitä?

Ei elämä ole pelkkää töitä tai koulua. Eikä elämän kuuluisi olla pelkkää selviytymistä.

Olin itse parisuhteessa, jossa koin niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa ja masennuin. En varmaan olisi hengissä, ellei ystävät olisi auttaneet mua. Samalla tuli käydä töissä ja opiskella.

Paineita tulee joka suunnasta siis – on oltava aktiivisesti työelämässä jo opintojen ohella mutta tämän lisäksi on pystyttävä valmistumaan normaalissa aikataulussa

Oikisopintojeni ohella olen joutunut kaksi vuotta tekemään kokopäiväisesti töitä, jotta olen voinut kustantaa elämisen perusasiat ja asua vuokralla Helsingissä, eli opiskelupaikkakunnallani.

Jäin burnout kierteeseen ensimmäisen lukuvuoden jälkeen. Ahdistus kasvoi liian suureksi, etten pystynyt astumaan enää luentosaliin. Kului pari vuotta, että onnistuin hakemaan apua. Uupuneena avun hakeminen tuntui ylivoimaiselta tehtävältä.

Kesäloma ei ole enää asia jota odotan. Se on asia, joka viestii kovemmasta vaatimuksesta. Lukukausien aikana suoritamme noin 6,6op/kk. Kesälomalla opiskelevat suorittavat 7,5op/kk. Olemmeko yliopistossa, vai ylisuoritusopistossa?

Oma mielenterveys sallii vain 20 tuntia viikossa töitä. Hinta enemmästä on harvinaisen selvä. Kaikilla meistä ei ole henkisesti varaa elättää itseään työnteolla, vaikka kuinka haluaisi.

Haluaisin ostaa asunnon ja perustaa perheen, mutta pankki ei anna lainaa, vaikka tienaan hyvin ja asp-tili on täynnä.

Omalla alalla ei ollut opintojen aikana palkallisia töitä tarjolla, opintojen ohella oli pakko työskennellä alalla, joka ei hyödytä opintojen jälkeistä uraa mitenkään. Nytkin tarjolla vain todella lyhyitä määräaikaisuuksia, pisin aika samassa työpaikassa 9kk.

Uran ja perheen yhdistäminen tuntuu myös vaikealta ellei jopa mahdottomalta varsinkin naisena.

Työelämässä kognitiivinen ergonomia ja pyskologinen turvallisuus tuntuvat olevan niin onnettomalla tasolla, että en halua töihin vain palaakseni loppuun ja joutuakseni työkyvyttömäksi.

Olen todella kuormittunut terveystilanteestani ja työt-, opinnot- ja perhe-elämä kärsivät, mutta yritän sinnitellä että tulevaisuudessa olisi mielekäs työnäkymä.

Olen sairastunut työpaikalla ja työkyvytön ammattiani (amk-tutkinto) vastaavaan työhön. Minulle on osoitettu joksikin aikaa yksitoikkoinen korvaava työ, jota voin tehdä kotoa. Opiskelen yamk-tutkintoa joka soveltuu työhön, jota voisin pystyä tekemään.

Joko opiskelen tai menen töihin mutta en pääse töihin ilman että opiskelen eka jonkun alan… mutta en kykene jatkamaan opiskeluita loppuun fyysisen ja henkisenhyvinvoinnin takia… En tiedä enään mitä minun pitäisi tehdä.

Nyt valmistumisen kynnyksellä 6 vuoden opiskelujen ja 4 vuoden oman alan töiden jälkeen, oman alan työpaikka ei siltikään ole itsestäänselvyys. Joten miksi painoin niska limassa elämästäni 20 vuotta?

Ensin suoritat yläasteen burnoutin partaalla, että pääset hyvään lukioon. Lukiossa se sitten helpottaa… Noh, pääset lukioon, jossa joudut suorittamaan vielä kovempaa, että pääset haluamaasi korkeakouluun. Yliopistossa kaikki vielä helpottaa. Mitä sitten kävikään?

Meistä opiskelijoista ei Suomen hallituksessa välitetä. Opiskelijat ja alanvaihtajat nähdään taakkana, jotka pitäisi vain saada töihin. Eikö sivistyksestä, osaamisesta ja ammattitaidosta enää välitetä? Mitään uutta ei synnytetä ilman kekseliäisyyttä ja tietoa.

En ole ollut koulussa kuukausiin burnoutin takia. Kukaan ei ole kysellyt perään, ihmetellyt poissaoloja tai tarkistanut onko kaikki kunnossa. Ei opettajat, opo, tuutorit, tuutoriopettaja, ei edes luokkakaverit.

Loppuun palaminen, uupumus ja mielenterveysongelmat johtaneet koulun keskeytymiseen jo useamman kerran. Joka kerta yrittää ponnistella, jotta pysyisi mukana tahdissa, mutta apua ja tukea ei ole saatavilla riittävästi, jos on jaksamisen kanssa vaikeaa.

Tuntuu että elän kuilussa, joka täyttyy vähitellen kivillä. Mikä arvo on minulla, joka en kykene ”normaaliin” arkeen fyysisesti kouristavan ahdistuksen takia, ja joka linnoittautuu kotiinsa koska pelkää maailmaa?

Tulevaisuus näyttää lohduttomalta. Ikätovereihini nähden olen jäljessä elämässä, enkä tule koskaan saamaan heitä kiinni. Kun muut harkitsevat vakiintumista, minä en tiedä mitä teen ensi vuonna.

Opinnot junnaavat jo 3 vuotta jäljessä. En usko olevani työkykyinen, enkä tiedä miten selviän tulevaisuudesta melkein 30 tuhannen euron opintolainan kanssa. Yritän tuskissani hakea töitä, mutten puolivalmiilla tutkinnollani kelpaa oman alani töihin.

Yhteiskunnan tuen väheneminen pelottaa ja tulevaisuus näyttää huolestuttavalta. Opiskelijoista halutaan uutta työvoimaa, mutta työllistyminen ja minkäänlainen avun saanti tuntuu vaikeutuvan koko ajan.

Opiskelen kokopäiväisesti, mutta toimeentulo ahdistaa jatkuvasti. Opiskelu on jatkuvaa arvioitavana olemista ja opinnot seuraavat luennoilta kotiin, lomilla tehtäviä vasta tuleekin. Olen uupumuksen partaalla ja pelkään, etten ole työkykyinen valmistuttuani.

Ensimmäiset neljä vuotta sujuivat hyvin ja kummaksuin keskustelua opiskelijoiden jaksamisesta. Olihan minulla hyvä työ ja vaativan opinnot eikä jaksamisen kanssa ollut ongelmaa. Viidentenä vuonna heräsin kuitenkin siihen, että olen aivan loppu.

Tuet loppuivat sillä tukijärjestelmässä ei ole mahdollista tehdä päällekkäin kandivaiheen loppua ja maisteria, vaikka näin joudun pitkän sivuaineen vuoksi tekemään. Nyt resurssit menevät työhakuun ja rahasta stressaamiseen opintojen sijaan. Olen siis työtön työnhakija?

Opintoni eivät etene uupumuksen takia ja opintotukeni on lakkautettu. YTHS:n mielestä tilanne ei kuulosta vakavalta ja hoitaja sanoi suoraan, ettei heillä ole minulle resursseja.

Olen opiskellut yhden korkeakoulututkinnon joka ei tuntunut omaltani. Pääsin unelma-alalleni. Huolta kantaa myöhässä palautetut esseet kun proffille pitää sanoa ”pakko oli käydä töissäkin, milläs muulla tämän maksaa kun ei saa opintotukea tai aikuiskoulutustukea.”

Käyn täysipäiväisesti töissä ja työmatkani on 45min suuntaansa. Samalla yritän opiskella 60 opintopistettä vuodessa. Maisteritasolle kurssit vaativat paljon ja asioihin haluaisi syventyä, mutta työpäivän jälkeen tuntuu ettei yksinkertaisesti jaksa.

Nukahdan iltaisin paineen tunne rinnassa, joka vetää minut pinnan alle. Jos keskityn opiskeluun täysin, värit haalistuvat. Kun käyn töissä, arvosanat laskevat. Nauru vie aikaa lukemiselta. Kunnianhimoisena opiskelijana en halua luopua mistään, mutta menetän silti kaiken.

Puolisoni on tällä hetkellä työkyvytön. Nostan tukien lisäksi täyttä opintolainaa, mutta silti emme pärjää, ilman että käyn töissä. Elämisen kustannukset nousee, mutta asumistuki vähenee huomattavasti ja pelottaa miten selvitään.

Opintoni jäivät kesken diagnosoimattomattoman adhd:n vuoksi. Jäin opiskelijakavereistani jälkeen harjoittelun vuoksi, ja kaikesta selvittelystä ja suorittamisesta tuli liian iso ja rankka kokonaisuus. Olin ensimmäistä kertaa ikinä yksin vastuussa selvittämisestä ja tekemisestä.

Ensimmäisen kunnon avun sain vasta, kun minulle soitettiin kyselytutkimuksen tiimoilta. Tutkimuksessa selvitettiin, miksi opintoni olivat keskeytyneet, kaksi vuotta aiemmin.

Tuntuu merkityksettömältä opiskella psykologiaa kun jatkuvasti mielenterveyspalveluista leikataan ja niiden rahoitusta karsitaan. Mitä hyötyä on auttaa muutamaa, kun niin monet apua tarvitsevat jäävät vaille apua?

Pitäisi opiskella vähintään 40 tuntia viikossa ja sen päälle vielä käydä saman verran töissä, muuten olen laiska tai yhteiskunnan rotta. Samaan aikaan joudun nostamaan lainaa, jotta saisin syödä kotonakin ruokaa. Miten tämä on inhimillistä?

Hallituksen leikkaukset tulevat lisäämään entisestään rahahuolia ja vähentämään sitä jo vähäistä tukea joka on ollut saatavilla – pelkään oman jaksamiseni puolesta niin paljon että liian usein tuntuu ettei ole valoa ole tunnelin päässä.

Tukipalvelut ovat heikosti saatavilla kun ovat niin ylikuormittuneita, ja tuen puute johtaa omaan loppuunpalamiseen kun asiaa pitää käydä läpi kokonaan yksin.

En olisi selvinnyt korkeakouluopinnoista ilman jälkihuollon apua, etenkin psykoterapiakuluissa.

Lukion jälkeisen kesän jälkeen jäin ilman töitä, ja häpeä sysäsi minut masennukseen, ja jouduimme muuttamaan puolisoni vanhempien kellariin vuodeksi, koska ei ollut varaa asua vuokralla yhdessä: emme saaneet asumistukea, koska puolisoni kävi töissä.

Työelämässä sairastuin opiskeluajan stressistä ja sen aiheuttamasta ahdistuksesta. Nyt hyvässä työssä mutta kärsin opintojen jättämistä mielenterveysongelmista. Apua ei saanut, koska ohjausta ja resursseja ei ollut.

Olen kokenut viimeiset 3,5 vuotta todella vahvaa loppuun palamisen tunnetta, ensin työelämässä, ja sitten opiskellessa. Nyt tuntuu, ettei musta ehkä olekaan tähän ja pelkään valmistumisen viivästymistä, kun en ole kuukausiin saanut oikein mitään kunnollista aikaiseksi.

Rekrytointiprosessit ovat nykyään monivaiheisia ja työläitä, ja hakemuksia saa lähettää kymmenittäin saadakseen edes muutaman haastattelun.

Suurin huoli on toimeentulo. Tukia leikataan ja minulla on opintolainaa jo nyt kolmen vuoden opiskelun jälkeen yli 20 000 euroa. Kesällä on pakko tehdä töitä, vaikka tarvitsisin aikaa toipumiselle ja levolle.

Olen ollut ensimmäisen kerran burn outissa lukiossa. Vaikka olen yliopisto-opintojen aikana yrittänyt tietoisesti tehdä opintoja hitaammin, kuormittavat opiskelun paineet kohtuuttomasti ja olen tällä hetkellä sairaslomalla uupumuksen vuoksi. Samalla paine valmistua määräajassa kasvaa kokoajan.

Oon nyt hyvä palkkauksessa työssä ja teen mitä rakastan, mutta kärsin vielä ahdistuksesta ja masennuksesta jotka jäi traumana opinnoista. Olen yhteiskunnalle nyt suurempi vaiva kun paha olo seuraa.

Yliopisto opinnot eivät kaikille ole vaikeita. Joillekin etenkin kauppatieteiden opinnot ovat helppoja joten loppuunpalaminen on riippuvainen myös kyvykkyyksistä ja opiskelutaidoista

Lakkosuma ja julkaistut palkkatiedot lakkoilijoiden peruspalkoista suoraansanottuna saavat kyseenalaistamaan omaan korkekouluopiskeluani

Tällä hetkellä olen juuri ja juuri saanut rahoitettua elämäni käymällä samanaikaisesti töissä ja koulussa. Nyt kuitenkin tulevat hallituksen leikkaukset asumistukeen kääntää kaiken päälaelleen, ahdistaa sillä kohta en mitenkään saa rahoitettua elämistäni…

Opiskelen ensimmäistä vuotta ammattikorkeakoulussa ja sairastan pitkäaikaissairautta jonka hoito vie niin rahaa kuin henkistä ja fyysistä jaksamistakin. Seuraavaksi tulee varmaan säästää omista lääkkeistä ja sairaalakuluista, kun ei mikään muukaan auta…

Töitä ei saa vaikka hakee eikä koulukaan tunnu kaiken stressin ja paineen alta sujuvan. Pelottaa, että en valmistu koskaan ja että päädyn tätä menoa kodittomaksi…

Elän jatkuvassa häpeässä ja paineet ovat murskanneet elämänhaluni. Rahatilanteeni on edelleen heikko. Sain vastikään tietää, että opintolainani maksuaika alkaa pian. Valmiiksi pienistä tuistani leikataan. Tulevaisuus näyttää synkältä ja tavoittamattomalta.

Sairaala- ja lääkelaskut veivät viimeiset rahani. Yritin pyristellä jatkuvassa nälässä pari vuotta ja pelkäsin jokaista laskua ja kauppareissua. Pelkään vieläkin. Mielenterveyteni romahti.

En saanut minkäänlaista tukea opiskeluuni koronapandemian pahimpina vuosina, en kelalta enkä koululta.

Korkeakouluopinnot, kodin hoito ja kaksi työtä, jotta selviää. Missä välissä minun pitäisi saada nukuttua? Herätkää todellisuuteen päättäjät.

En tiedä, kuinka tulen jaksamaan valmistumiseen saakka ja oman alan työnäkymät ovat huolestuttavia. Valmistunko työttömäksi? Olenko valmistuessa enää edes työkykyinen?

Olen kärsinyt jo yhden burnoutin opintojen aikana ja nyt opintojen ollessa loppusuoralla tuntuu, että uupumus nostaa uudelleen päätään. Minun oli pakko irtisanoutua palkkatyöstä, jotta voimavarat riittäisivät edes jotenkin opiskeluun.

Korona-ajan mielenterveysvelkaa maksetaan vielä pitkään. Opiskelijat lyötiin kahdeksi vuodeksi Zoomiin oman onnensa nojaan ja nyt sitten ihmetellään, miksi kaikki voivat huonosti eivätkä ole vieläkään työelämässä.

Jouduin jättämään koulun kesken. Oli liikaa poissaoloja sairastelun takia, ja viimeinen niitti oli kun minut potkittiin ulos opiskeluryhmästäni. En enää kestänyt stressiä ja uskoin että kaikki vihasivat minua poissaolojen takia.

Pohdin alan vaihtoa, mutta se tuntuu mahdottomalta toteuttaa toimeentulon takia. Alan vaihto on tehty vaikeaksi, kun ei ole mahdollisuutta opiskeluun ilman, että työskentelee kokopäiväisesti…

Olen myös alanvaihtaja, kun olen vuoden verran opiskellut muuta alaa. Se kostautuu tällä hetkellä minulle. Alanvaihtajaopiskelija lamassa on todella tiukilla vaikka kuinka olisi tehnyt parhaansa.

Korovuodet veivät opinnoista suurimman osan ajasta. Yliopistossa sain opsikella normaalisti ainoastaan puolitoista vuotta, vaikka koulu kestää viisi vuotta. Ensimmäisen 1,5 vuoden jälkeen en koskaan enää päässyt normaaleille luennoille koululle.

Nykysysteemissä tarvitset diagnoosin avun saamiseksi. Mutta oletteko miettineet kauan siihen menee aikaa? Ihan hirveästi. Minulla meni kolme vuotta. Ongelmien pitää kasaantua vakaviksi, ennen kun saa tukea ja apua.

Kuntoutuminen maksaa. Maksan terapiasta 150 euroa kuukausittain omasta opintolainastani. Se on opiskelijalle todella iso summa kuukaudessa, etenkin kun ei ole työkykyinen opintojen ohella. Omaväylä on onneksi ilmainen. Onneksi se ainakin auttoi minua.

Olen 25 tuhatta euroa velassa, ja minun opintovaikeuksista huolimatta, Kela on pitänyt minut opintotuella ja opintolainalla. Vanhempani kauhistelivat, että kun valmistun, minulla tulee olemaan opintolainaa mahdollisesti asuntolainan verran. Miettikää sitä.

Koitin opintojeni alussa olla esimerkillinen opiskelija – opiskella kokoaikaisesti, tehdä töitä ja tehtä järjestötyötä. Kuitenkin tämä poltti minut loppuun, ja jouduin kuntoutumaan sekä burnoutista että ADHD:n tuottamista haasteista seuraavat 3 vuotta.

Olen kroonisesti sairastava ja autisminkirjolla oleva ihminen ja pyrin opiskelemaan parhaani mukaan. Opiskelu vaikeutuu sillä kouluilla ei ole välttämättä resursseja auttaa ja KELA odottaa suorituksia. Jatkuvasti ”terveen” ihmisen tahdissa eläminen aiheuttaa loppuunpalamista.

On vaikeaa myöntää itselleen loppuunpalaminen. Kun muut opiskelijat tekevät töitä omien opiskelujen lisäksi, itsellä on vaikeaa nousta edes sängystä. Haluaisin nauttia opiskelusta, mutta tällä hetkellä se tuntuu vain kaukaiselta haaveelta.

Resurssit opetukselle ovat liian vähäiset ja paljon asioita jää oppimatta. Onnea ikääntyvälle väestölle, kun tulevat hoitoalan ”ammattilaiset” eivät osaa perusasioita.

Yli 20000€ opintolainaa odottaa maksua valmistumisen jälkeen, vaikka on tehnyt töitä oppimisen kustannuksella. Milloin voin perustaa perheen tai ostaa kodin?

Osa-aika töissä en edes jaksa käydä joten elän velaksi mikä ahdistaa tulevaisuutta ajatellessa. Kaiken itsenäisyyden rinnalla kulkee epätietoisuus siitä mitä pitäisi tehdä ja milloin.

Kaikki sanoo, että taidealaa on helppo opiskella. Kukaan ei kuitenkaan puhu siitä kuinka kilpailuhenkiseltä ala saattaa tuntua.

Terveyteni on mennyt vuoden aikana niin alas että en pysty tekemään koulua. Olen käyttänyt YTHS:n palveluja mutta niistä ei ole apua, jonka takia kyseenalaistan että tulenko selviämään opinnoistani.

Pahin on varmaan syyllisyyden tunne, jos tekeekin jotain hauskaa, ihan ansaitustikin. Ikinä ei ole rentoa hetkeä ja tunnetta, ettei pitäisi tehdä jotain muuta. Se on todella kuormittavaa.

Jos on töissä, käy koko ajan mielessä että nyt pitäisi tehdä sitä raporttia tai rentoutua. Opiskellessa on koko ajan mielessä ajatus siitä, ettei tee tarpeeksi työtä.

Alan uskoa, että meille on opintojen aikana maalattu liian ruusuinen kuva tulevaisuudesta. Eikä tarvitse ihmetellä miksi syntyvyys laskee Suomessa. Huoli omasta toimeentulosta ja jaksamisesta vie jo tarpeeksi voimavaroja.

Olen nykyisessä työssäni määräaikaisuuksien ketjutuksessa ja hakenut sen takia töitä, koska haluan varmuutta elämääni. Olen pian 30v, enkä ole ikinä ollut vakituisessa työsuhteessa. Sekin alkaa tuntua kaukaiselta ajatukselta.

6 vuoden opinnot yliopistolla nykyiseen palkkaan nähden eivät tunnu kuin vuosien tappiolta opintolainaa ja sen korkoa maksellessa.

Jokainen voi miettiä, miten hyvinvoivana tälläisessä tilanteessa voi siirtyä palkkatöihin, kun loppuunpalaminen voi tapahtua huomenna, ensi kuussa tai ensi vuonna, ja tietää, että yhteiskunta ympärillä ei tule auttamaan, kun niin käy.

Joudun tekemään töitä yli 50h/kk, jotta pystyn elämään, samalla kun olen kuntoutumassa terapiassa ja teen täysipäiväisesti opintoja. Pääsen töistä illalla 23 ja menen aamulla luennolle.

Byrokratia on vaikeuttanut uskomattoman paljon silloin, kun tarvitsi apua kaikista eniten. Kun sain diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta 1 opintovuoden keväällä, jonot edes lyhytterapiaan oli puoli vuotta.

Olen opintojen loppupuolella kokenut palkkatöissä käymisen rennomaksi kuin koulun, vaikka teen jatkuvasti 45-50 h viikkoja. Opiskeluun verrattuna vapaa-aikaa on silti enemmän ja työtäni arvostetaan.

En ole pitäny seitsemään vuoteen kesälomaa, kuukauden päästä saan vihdoin opiskelut valmiiksi, joita olen yksinäisyydestä, ahdistuksesta, syömishäiriöstä ja taloudellisista paineista huolimatta saanut eteenpäin. Pelkään että työelämä on opiskelujakin kuluttavampaa.

Elämä on pelkkää hutiloiden opiskelua ja töitä. Muuhun ei jää aikaa. Silti rahatkaan eivät riitä, toimeentulo ahdistaa, poliittinen asenneilmapiiri ahdistaa. Meiltä vaaditaan valtavasti nykyään.

Opintojen alusta asti olen kokenut jatkuvaa stressiä ja uupumusta. Töitä on pakko tehdä kokopäiväisen opiskelun lisäksi ja burnout on kulman takana kokoajan.

Miten saamme tähän uppoavaan yhteiskuntaan lisää työvoimaa, kun uransa alun kynnyksellä olevat ja tukea tarvitsevat jätetään heitteille nuoresta asti? Nykyiset päätökset tuhoavat systemaattisesti nuoriamme ja samalla tulevaisuutemme yhteiskuntaan.

Teen töitä mielenterveyden parissa ja ilmiö opiskelujen vaativuudesta sekä taloudellisesta epävakaudesta näkyy palveluissa yhä useammin. Osa opintojen uuvutramista ei koskaan tullut vastaanotolleni takaisin. Toivon, että he ovat vielä elossa.

Suoriuduin AMK opinnoista alle 3 vuodessa samalla kun tein töitä. En lomaillut kolmeen vuoteen. Moni ajatteli että toimin niinkuin malliesimerkki tulisi toimia. Nyt makaan kotona tutkintopaperien kanssa työkyvyttömänä masennuksen, ahdistuneisuuden ja paniikkikohtauksien vuoksi.

En ole perusterve, ja välillä täytyy tinkiä terveydelleni tärkeistä lääkkeistä ja hoidoista vain siksi, koska muuten ei olisi rahaa ruokaan tai laskuihin.

Olen uupunut. En jaksa vain taistella koko ajan hävittyä taistelua. Ei rahaa eikä riittävästi opintopisteitä. Olin ehkä se paljon puhuttu väliin putoaja kun jäin opintojeni kanssa yksin ilman toimivaa suunnitelmaa.

Aseplavelus katkaisi opintoni. Palveluksen jälkeen minulla ei ollut enää sitä samaa ryhmää ympärillä jonka kanssa opiskella. Olin jäljessä ja yksin. Etätunnit ja etäprojektit tuntemattomien kanssa eivät olleet mun juttu.

Oman alan kokemusta on vaikea saada jo opintojen aikana, kun meitä samoista paikoista kilpailevia on niin paljon. Pelkään jo, että sama tilanne, kun valmistun.

Tulevaisuus tuntuu epävarmalta mm. taloudellisesti. Tulisiko minun tehdä töitä myös korkeakoulun ohella? En tiedä, miten pitkään jaksan enää tätä oravanpyörää.

Olin kympin oppilas, ala- ja yläkoulussa. ADHD’ta ei huomattu, koska ”pärjäsin” koulussa – tosi asiassa olin vain ylisuorittaja ja kompensoin oireitani valvomalla öitä kouluhommia tehdessä. Nyt lukion loppusuoralla ja burnoutin paikeilla, käyn myös töissä.

Olen nyt hakemassa opiskelemaan välivuoden jälkeen. Syksyllä yliopiston aloittaminen huolettaa toimeentulon kannalta.

Opintojen aikana stressi tulevaisuudesta ja töistä on vaikeuttanut jaksamista. Opintojen alussa työmarkkinat näyttivät alallani lupaavalta, mutta eivät kuitenkaan enää. Huoli tulevasta ei auta opinnoissani ja stressi aiheuttaa väsymystä.

Pitkän kamppailun jälkeen pääsin vihdoin siihen kuntoon että sain aloitettua koulunkäynnin uudestaan. Pelkään kuitenkin, etten opintojen jälkeen tule pärjäämään yhteiskunnassa, jossa ei oteta huomioon fyysisiä tai psyykkisiä sairauksia/vammoja tarpeeksi.

Hallituksen yritys eliminoida osa-aikainen työnteko voi johtaa siihen, että minun olisi kannattavinta vain olla tekemättä mitään, vaikka oma ala kiinnostaa.

Pitkäaikaisesta masennuksesta ja ahdistuksesta kärsivänä opiskelu on raskasta ja hidasta. Koulut tarjoavat tukea vain lieviin mielenterveysongelmiin, joten tukea vaikeiden ongelmien kanssa opiskeluun ei ole.

Opiskelu on kuormittavaa, mutta silti pitää tehdä osa-aikatyötä, jotta raha riittää elämiseen. Elinkustannukset nousevat koko ajan, joka vaikeuttaa arkea. Päivät koulussa, illat töissä, kesälomat töissä. Milloin palaudun?

Lykkään vuodella valmistumista, mikä tarkoittaa töitä, osa-aikaisuutta, loppuun palamista, vähemmän energiaa opintoihin ja ahdistusta sillä saan olemattomasti tukia. Haluan eteenpäin mutta tuntuu, kuin olisi mahlaa jalanpohjissa.

Opiskelen omalle tuntuvaa alaa, mutta voimat eivät riitä. Murehdin koko ajan rahan riittämisestä, ahdistuksen takia jään helposti muita opiskelussa jälkeen ja kursseja jää puoleenväliin.

Miten voi olla mahdollista että opintojen lopussa ei ole mahdollista pidentää opintoja mielenterveysongelmien takia vaan pakotetaan burnoutin kautta tekemään opinnot loppuun. Tämä ei ole opetusta mitä minulle luvattiin lapsena!

Mä oon nyt ollu koht kaks vuotta amkissa ja vaikka meil on pien luokka ja kaikki puhuu kaikkien kanssa, en oikeen siltikään tunne itteeni osaks luokkaa. Tuntuu siltä, ettei kukaan oikeestaan osaa samaistua muhun.

Oon niin ahdistunut että oon joutunut ottamaan kaikki lukio kurssit verkkokursseiksi. En oo työkykyinen ollenkaan. Kädet ja ääni tärisee, näkö sumentuu ja en pysty hengittämään kun oon ihmisjoukossa.

Olen viettänyt jo kaksi kuukautta erittäin huonoilla yöunilla stressatessani kesätöitä. Kesätöitä ei ole paljoa tarjolla alallani ensimmäisen vuoden opiskelijalle. Lisäksi opintolainan takaisinmaksu ahdistaa jo nyt.

Opiskelut tuntuvat raskailta ja osalta opettajilta tähän ei saa yhtään myötätuntoa, deadlinet paukkuu ja oma jaksaminen on vain huonontunut. Huoli rahasta ja tulevaisuudesta pitävät iltaisin hereillä. Kuka pitää meidän puolia?

Korona suorastaan tuhosi opintomenestykseni lukiossa, jonka sain raiteilleen taustoista huolimatta. Nyt opiskelen alaa johonka pääsin, vaikken sisimmässäni halunnut, samalla kun päässäni pyörii koronan aikana tulleet ongelmat. Opintoihin on vaikea keskittyä.

Välillä tuntuu että teki mitä tahansa, se ei riitä.

Ennen koronaa lähiopiskelu tuki opintojeni etenemistä. Nyt olen 2 vuotta jäljessä kun korkeakoulu luopunut kokonaan lähiopetuksesta

Kaikki aina olettaa että kun on päässyt lukeen oikeustieteitä niin perheellä on rahaa ja pääsee hyviin töihin. Itse elän tukien (asumis&opinto) varassa. Nyt vielä asumistuki pienenee entisestään, ja pelottaa, loppuuko rahat heti ekoina päivinä kesken.

Loppupuolen kuukaudesta syön aina leipää pakkasesta silleen, et koitan syödä keskellä päivää, jotta se yks leipä riittäis seuraavaan päivään. Ei oo energiaa opiskella enää, kun ei oo rahaa syödä.

Ahdistaa ja itkettää kun tuntuu ettei ikinä ole tarpeeksi. Tuntuu ettei koulun kanssa voi ottaa vaan rennosti ja olla stressaamatta, kun pelottaa, että sitten ei suoriudu tarpeeksi hyvin koulussa.

Koen ristiriitaiseksi sen,että harjottelupaikkojen pitäisi olla nimenomaan paikkoja, jossa pääsisi oppimimaan tietyn työtehtävän taitoja ja osaamista, mutta monessa hakuilmoituksessa lukee kuitenkin että katsotaan eduksi aikaisempi työkokemus.

Toivon, että hallitus jatkaa toimia talouden parantamiseksi. Tarpeelliset toimet taloustilanteen korjaamiseksi nostavat uskoa tulevaisuuden työllistymisestä, jolloin voi huolettomammin nostaa opintolainaa.

On välttämätöntä tunnustaa opiskelijoiden hyvinvoinnin merkitys heidän akateemisen ja ammatillisen kehityksensä rinnalla. Yhteiskunnan tulisi tarjota parempaa tukea opiskelijoille, kuten joustavampia opiskelutaakkoja, mielenterveyspalveluita ja realistisia odotuksia työelämässä.

Boomer-sukupolven edustajat saattavat Iltalehden kommenttiosiossa huomauttaa: “Miten opiskelijoilla on sit aina aikaa juhlimiseen?” Tämä oletus sivuuttaa kuitenkin sen tosiasian, että monille opiskelijoille tapahtumat ja alkoholin nauttiminen on keino lievittää stressiä ja huolia.

Tuntuu kuin mikään ei kelpaa. Tilanne luo ympäristön, jossa opiskelijat kamppailevat löytääkseen paikkansa ja käsittävät, että heidän arvonsa määrityy pelkästään suorituksien kautta.

Kädestä suuhun elämisen, akateemisen menestyksen, työkokemuksen ja vapaa-ajan tasapainottaminen on kuin jongleerausta, jossa palloja putoilee väistämättä. Yhteiskunnan paineet nopeasta valmistumisesta ja työkokemuksen kartuttamisesta jo opintojen ohessa muodostavat paradoksin.

Pelottaa, että en tule ikinä pystymään kokoaikaisiin töihin. Täyspäiväisenä opiskelijana en jaksa siivota, liikkua, tehdä ruokaa tai välillä edes pestä hampaita. Unelmoin työstä, jossa minun ei tarvitsisi tehdä jotain yleishaitallista.

On raskasta opiskella, käydä töissä ja toisaalta myös yrittää hakea kesätöitä. Kesätöiden hakemiseen menee todella paljon aikaa mm. monivaiheisten haastatteluprosessien takia ja toisaalta välillä työnantajilta ei saa ollenkaan vastausta.

Minä en tiedä mikä minua vaivaa, vaikka olen panostanut koko kevään , silti tuntuu minulta saavan matalia arvosanoja vaikka yritän

En ole korkeakouluopiskelijana kohdannut lainkaan merkittäviä henkisiä tai taloudellisia rasitteita. Omien kokemusteni mukaan terveellisillä elämäntavoilla ja työnteolla pääsee pitkälle. Suosittelen edellämainittuja lämpimästi myös muille täällä kirjoittaville!

Ensimmäinen syksy menee hyvin. Korona tulee. Eristäydy kotiin. Ota kuitenkin opintolainaa. Hankalaa. Mistä tukea? Ei opiskelukavereita. Ei yksi poissaolo haittaa. Koe jää tekemättä. Jää jälkeen. Uusi lukuvuosi. Ole innostunut. Älä tunne ketään. Tee yksin. Jes.

On tunne, että alisuoriutuu jatkuvasti sekä opinnoissa että työelämässä, koska aikaa ja voimavaroja ei yksinkertaisesti ole laittaa kumpaankaan riittävästi.

Oikeutta opintotukeen tai -lainaan ei enää aiemman tutkinnon vuoksi ole, joten töitä on pakko tehdä todella paljon opintojen rahoittamiseksi. Leikkaukset asumistukeen tulevat pahentamaan tilannetta entisestään.

Tein valtavasti töitä päästäkseni alanvaihtajana unelmieni opiskelupaikkaan ja lopulta vuosien hakemisen jälkeen onnistuin. Nykyisissä opinnoissani koen kuitenkin jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta.

Tuet ja laina eivät riitä kattamaan asumis- ja normaaleja elämismenoja. Olisiko sittenkin pitänyt valita joku toinen ala tai muuttaa toiseen kaupunkiin opiskelemaan kuin Helsinkiin, ihan vain koska vuokrakustannukset yms. olisivat matalammat?

Ajatus siitä, että tätä elämä nyt on ja tätä se tulee olemaan kammoksuttaa.

YTHS ja terveyskeskus on kuormittunut, hoitoa on vaikea saada ja olen joutunut käymään yksityisellä lääkärillä saadakseni hoitoa ajoissa sairastumisten yhteydessä ja maksaa itse lääkkeistä.

Opinnoissa määräajoista ja tehtävien palautuksista ei ole joustoa, tenttien arvioinnit sen sijaan saattavat myöhästyä hyvinkin tavoiteajoista ja luentoja voidaan perua sitä mukaa mitä luentojen pitäjät sairastuvat.

Haluaisin nähdä luokkakavereita ja suoraansanoen istua siellä pulpetissa ja tehtävät tehtäisiin koululla. Mut ei, yksin kotona. Ja kukaan ei valvo tai kysele perään.

Uuden alan kynnyksellä; kaikki etänä ja pitäisi osata jos jonniimoiset ohjelmat ja nykyajan vempeleet. Lähellä neljääkymppiä, niin ei oo enää itsestäänselvyys ja helppoa.

Mielenterveyden häiriöiden ja ongelmien hoidon taso ja puute on Suomen häpeätahra. Jos mielenterveyden ongelmiin suhtauduttaisiin yhtä vakavasti kuin syöpiin, meillä olisi aika paljon parempi yhteiskunta.

Nyt teen asiantuntijatyötä, harrastan liikuntaa, olen valmistunut korkeakoulusta ja olen onnellinen. Menetin kuitenkin monta vuotta masennukselle, en tule saamaan niitä takaisin. Välillä olen katkera siitä miten yhteiskunta on pettänyt meidät mielenterveyden hoidon suhteen.

Psykiatri yritti saada minua erikoissairaanhoitoon mutta olin liian terve saadakseni sieltäkään apua maatessani sängyssä päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Lääkärit, hoitajat ja psykiatrit yrittivät mutta resursseja ei ole.

Tuntuu, että opinnot eivät valmistaneet tarpeeksi työelämään ja opetusala on tunnettu loppuunpalamisesta tai alanvaihdoksista ensimmäisten työvuosien aikana. Vertaistuen puute, stressi pätkätyökierteeseen joutumisesta ja tieto siitä, että opettajilta vaaditaan kohtuuttomia, tuntuu lamaannuttavalta.

Valmistuminen pelottaa. Yliopisto on ollut rankka kokemus, erityisesti korona-aikoina, mutta myös muutenkin. Eniten huolestuttaa kuitenkin valmistuminen, sillä kaikkien muutoksien kanssa pitää pärjätä yksin.

Ilman harkkapaikkaa omalta tai lähipaikkakunnilta (eli kohtuullisen matkan päästä) jääneet joutuvat lähtemään harjoitteluun kauemmaksi – esim. itselläni tulee seuraavassa harjoittelussa menemään pelkästään matkoihin päivittäin yli 3 tuntia.

Terveysalan AMK-opiskelijana stressaa todella paljon tarjolla olevien harjoittelupaikkojen vähäisyys. Paikoista on hirveä kilpailu; Jobiili-haun aukeamisen jälkeen paikat on varattu loppuun 10 sekunnin sisällä. Harjoittelupaikkoja olisi mahdollista järjestää huomattavasti enemmän, joten ihmetyttää miksei näin tehdä.

Opiskelen nyt kolmatta vuotta ammattikorkeakoulussa ja tuntuu että palan taas loppuun. Välillä en jaksa nousta sängystä ja itken viikottain epätoivosta koska haluaisin valmistua mutta voimat ei riitä.

Mä paloin loppuun lukion jälkeen. Lukio vuodet oli mulle tosi rankat monella tavalla ja oon sen jälkeen kamppailu mielenterveyden kanssa tosi paljon.

Seksuaalirikos vei minulta työ- ja opiskelukyvyn. Pelottaa valmistua viivästyneesti ja ilman työkokemusta. Ottaako työelämä minut vastaan?

Opiskelujen kuormittavuus ja työnteko veivät minut opiskelukyvyttömäksi, mikä on johtanut erittäin ahtaaseen taloustilanteeseen sekä masennukseen. En meinaa päästä opintoihin enää kiinni ja ajattelen itsemurhan tekemistä päivittäin, eniten opintoihin liittyvien asioiden yhteydessä.

Keväällä hain työterveydestä apua jaksamiseen, mielialani oli laskussa. Tuntui että kaikki voimat kuluivat velvollisuuksissa. Syksyllä ystäväni menehtyi itsemurhaan. En tiedä miten jatkaa, tulevaisuus näyttää synkältä. Vuosi prosessin aloittamisesta, enkä vieläkään ole päässyt kuntoutuspsykoterapiaan.

Olen lukiosta asti tehnyt töitä opintojen ohella. Nyt siis noin 6 vuotta. Palkattomien harjoittelujen aikana en pystynyt työskentelemää ja kulutkin kasvoivat mm. Työmatkojen takia. Valmistuin ammattiin, mutta uranäkymät eivät motivoineet.

Kun nykymaailman meno (sodat, hallitukset leikkaukset, henkinen pahoinvointi) ahdistaa, pitää jonottaa kuukausia, että pääsee hoitoon ja pahimmillaan maksaa satoja euroja/kk ammattilaisen keskusteluavusta.

Vanhempi ikäluokka ei tunnu ymmärtävän painetta ja tulevaisuuden epävarmuutta, mikä kohdistuu nuorempiin. Ei ymmärretä, että 100 % työaika vie kaiken vapaa-ajan puhumattakaan työelämän vaatimuksista ja odotuksista.

Nykyään tuntuu, että alle 25- vuotiaana pitäisi osata kaikki ja vielä enemmän, niin opinnoissa, töissä kuin elämässä yleensä.

Täyspäiväinen opiskelu on itsessään työ, ja siihen päälle työssäkäynti on loistava keino polttaa itsensä loppuun.

Suoraan lukiosta opiskelemaan sosiaali- ja terveysalaa täyspäiväisesti. Ei mennyt kuin 6kk ja aloin kärsimään ahdistusoireista. Valmistumisen jälkeen päädyin 2kk sairaslomalle uupumuksen vuoksi. Jatko-opiskelijana (terveydenhoitajaksi) sama stressi, paine ja tulevaisuuden epävarmuus ovat opinnoissa seurana.

Paineet on kovat sekä huoli siitä riittääkö oma potentiaali alalle jota on opiskellut ja josta unelmoi. Opiskelijoille voisi olla edes harjoittelupaikkoja enemmän, joissa saisi ainakin sen ensimahdollisuuden näyttää oma potentiaali.

Sairastuin masennukseen heti ensimmäisen vuoden opintojen aikana. Opintojen ohella täytyy käydä töissä, jotta tulot riittävät laskujen maksuun. Uupumus on valtava ja nyt koko kevät menee monen kuukauden sairauslomalla.

Vaikka kantaa kortensa kekoon joka päivä ja jopa ylittää odotukset niin mitään arvostusta tai lisäkompensaatiota ei saa paitsi vaan lisää vaativampia työtehtäviä.

Ylityöllistetty ja alipalkattu. Vauhti kiihtyy ja työt lisääntyy kuukausi kuukaudelta. Näillä näkymin aloitan eri alan maisterintutkinnon ja suoritan sen loppuun työn ohessa. Voi sitten siirtyä eri tehtäviin joista myös maksetaan asianmukaisesti.

Tulevaisuuden mahdollisuudet supistuvat suurimmalla osalla rankasti, jos opiskelijoilta leikataan. Myös aikuiskoulutustuen lakkauttaminen surettaa. Sen poissaolo luo yhä enemmän paineita löytää nyt nuorena saman tien se itselle juuri oikea ammatti.

Olen juuri valmistumassa AMK:sta sosionomiks. Haaveissa olisi jatkaa kouluttautumista kohti parempaa mielenterveystyön ja ennaltaehkäisevän työn osaamista. En kuitenkaan osaa sanoa onko se tulevaisuudessa mahdollista, jos opiskelijoiden etuuksia leikataan entisestään.

Nyt sain vihdoin ensimmäisen vakituisen työpaikan ja vielä omalta alalta. Samalla yritän kirjoittaa gradua ja valmistua ajallaan. Ensimmäisen loman saan pidettyä vasta vuoden päästä.

Olen koko opintojen käynyt töissä ja suurimmaksi osaksi kokoaikaisesti. Tämä on ollut välttämätöntä asuntolainan ym. vuoksi. En ole jaksanut vähäisellä vapaa-ajalla tehdä yhtään mitään.

Even if you find a job, the employers don’t treat you equally like the natives. There is discrimination in workplace. This doesn’t help either well-being and/or mental health.

As an ”ulkomalainen”, the biggest challenges is job hunt. Even after having 3 years of professional experience in Finnish company, and having bachelors and masters degrees in Finnish universities, one cannot land a job here.

Opiskelujen alkuvaiheesta lähtien on mietityttänyt taloudellinen toimeentulo ja kesätöiden etsiminen, joka on todella vaikeaa. Lisäksi riittämättömyyden ja kaoottisuuden tunne on usein läsnä.

Yhteiskunnallisella alalla opiskelu voi olla hirvittävän masentavaa näin yhteiskunnallisesti polarisoituneina aikoina. Jos tämä tästä vielä tulevaisuudessa pahentuu, en tiedä miten miten minun – tai kenenkään muun asemani jakavan – tulisi menetellä.

Taloudellinen huoli on suurin stressinaihe ja vaikuttaa siltä, että parhaiten pärjäävät ne opiskelijat, jotka menevät sieltä missä aita on matalin. Asiantuntijuutta ei kuitenkaan lisää tekoälyllä kirjoitetut tehtävät.

Opiskelu uuvuttaa vuosi vuodelta enemmän. Opiskelijoilla ei ole vapaa-aikaa, vaan jatkuvasti nakertaa takaraivossa, että pitäisi olla edistämässä opintoja. Opiskelun rahoittaakseen täytyy käydä osa-aikatöissä.

Opintojen loppuvaiheessa on alkanut tuntumaan, ettei tutkintoani arvosteta työelämässä ja kaikki työ sen eteen on mennyt hukkaan.

Opintojen, työn ja perheen yhdistäminen on haastavaa ja uuvuttavaa. Perheellisten opiskelijoiden saama tuki on olematonta.

Yritän lopettaa alkoholin käytön koska se vaikuttaa negatiivisesti mielenterveyteeni. Suurin osa opiskelijatapahtumista on kuitenkin todella alkoholipainoitteisia ja pelkään että jään ulkopuolelle.

Uutiset vaikuttavat mielenterveyteen ja ne ovat nykyään saatavilla liian helposti myös somessa (esim. Tiktokissa ei pysty päättämään, mitä tarkalleen näkee).

Toivoisin, että ihmisyyttä ja planeettaamme kunnioitettaisiin, elämää kunnioitettaisiin. Politiikka tarvitsee empatiaa. Silloin mieleni voisi paremmin.

Päättäjiltämme puuttuu kunnioitus ihmisyyttä ja maailmaa kohtaan, mikä tulevana psykologina huolestuttaa. Kuinka tukea hyvinvointia ja edistää yhdenvertaisuutta nuorena opiskelijana, kun auktoriteettiasemassa olevat sortavat? Minä yritän, olen äänekäs, taistelen vastaan. Toivoisin, että ei tarvitsisi.

Pelkään ilmastokriisin syvenemistä ja yhteiskunnan jakautumista. Haluan tulevaisuudessa työssäni edistää ihmisten hyvinvointia, mutta ilmastokriisi uhkaa kaikkien meidän tulevaisuuttamme.

Minulla ei olisi rahaa opiskella ja toipua syömishäiriöstä, joka on melkein vienyt henkeni, jos perheeni ei olisi varakas. Hyvinvointivaltiossa elämisen ei pitäisi riippua perheen tai suvun varallisuudesta.

Olla kiitollinen vähästäkin, pitää itsensä aktiivisena ja yrittää parhaansa ovat omia keinoja ylläpitää mielen ja kropan hyvinvointia.

En itse käytä päihteitä lainkaan. Niin henkiset kuin fyysiset voimavarat ovat paremmat päihteettömänä. Rahaakin säästyy tottakai. Kuormittavaa on kuitenkin jatkuva kyseenalaistus muiden taholta.

Vahvuuteni on resilienssi. Haasteista huolimatta asetan tavoitteita, teen mielettömästi töitä, saavutan haluamani ja olen tyytyväinen tuloksiin, jos ja kun tiedän tehneeni parhaani.

En ole koko aikuisikänäni kokenut olevani näin ”kaukana” masennuksesta, mutta samalla pelkään sen uusiutumista. Aivot ovat koko ajan kuormittuneet asiantuntijatyön ja opiskelujen kombosta.

Kärsin masennuksesta ja ahdistuksesta opintojen ensimmäiset vuodet, en kuitenkaan niin pahasti, että olisin saanut sairaslomaa, mutta kuitenkin sen verran, että ei ollut voimavaroja ”normaaliin” opiskelutahtiin.

Oma taloudellinen tilanne mietityttää joka päivä, vaikka käy töissä opintojen ohella. Tuntuu etten kuulu minnekään, kun en ole löytänyt omaa kaveriporukkaa.

Ennen valmistumista ajatuskin työelämästä pelotti, koska kaikkialla painotettiin sitä, että yrittäjäksi on ryhdyttävä, jos alalla haluaa pärjätä. Alavalinta tuntui umpikujalta ja soimasin itseäni siitä, etten päättänyt opiskella jotain ”hyödyllisempää”.

Opintojeni aikana olen jo äärirajoilla, enkä ole saanut sairaslomaa. Yrittäjänä saikuttaminenkin olisi ”omasta pussista”. Miten täällä voi selvitä?

Voimavarat kuluvat 12 -tuntisiin opiskelupäiviin, eikä töitä voisi oheen ajatellakaan. Silti niitä on keikkaluontoisesti tehtävä esimerkiksi viikonloppuisin.

Olen jo nyt uupunut, burnouteja on taustallakin, enkä tiedä miten selviän kun jään opintojen jälkeen yksin. Toimeentulo on tiukkaa nytkin, ja tukia tiukennetaan edelleen, vaikka elämisen hinta nousee.

Valmistumisen kynnyksellä mietityttää, tuliko opinnot tehtyä kiireessä ja oliko aiheisiin aikaa syventyä. Huijarisyndrooma taitaa olla yleinen vaiva, mutta etävuodet lisäävät tunnetta, että opinnoista ei jäänyt kovin paljon käteen.

Maailmassa soditaan, ilmastonmuutos kiihtyy & ilmastonmuutoksen lieveilmiöt lisääntyvät (esim. pandemiat), epävarmuus lisääntyy. Silloin omat ongelmat tuntuvat pieniltä, jopa maailman tilaa vähätteleviltä.

Paha mieli lisääntyy, kun tuntuu, että vanhemmat sukupolvet eivät ota tosissaan nuorten ja nuorten aikuisten murheita. Kaipaamme enemmän tukea, ymmärrystä & kannustusta, siis nähdyksi ja kuulluksi tulemista – lopulta hyvin yksinkertaista.

Valmistun pian ja työnhaku ei tuota tulosta. Tulevaisuus ahdistaa ja huomaan kyseenalaistavani itseni ja omat taitoni usein. Miten ammatillista itsevarmuutta voi kasvattaa, jos työpaikkaa ja -kokemusta ei irtoa?

Pelkään kokevani toisen loppuunpalamisen ennen kuin täytän edes 25. Opintojen vaatimukset tuntuvat kasvavan jatkuvasti, eikä keinoja hölläämiseen ole leikkauksien kohdistuessa opiskelijoiden toimeentuloon. Tuntuu raskaalta ajatella työelämään siirtymistä.

Kesätöiden saaminen vaikuttaa mahdottomalta ja stressaan sitä valtavasti koska tuet eivät riitä kesällä elämiseen.

Uudelle paikkakunnalle pitkän matkan päähän muuttaminen opintojen perässä kuormitti koko syksyn. Enkä löytänytkään kaveriporukkaa ja suurin osa ajasta menee yksin kotona.

Kuvaavaa on varmaankin se, että purskahdin itkuun, kun näin tämän kampanjan.

Opiskelualan vaihtaminen on tehty vaikeaksi. Vaikka olisikin mahdollista sivuaineiden puolesta kokeilla erilaisia asioita, niin viimeistään yhteishakuvaiheessa vaatimukset ovat todella korkealla: tarvitaan korkeita arvosanoja nopealla aikataululla.

Paineet opinnoista ja työelämään siirtymisestä tuntuvat välillä niin suurilta, että tulevaisuus näyttää täysin toivottomalta. Tätä toivottomuutta ei helpota se, että päättävässä asemassa olevat ihmiset vähättelevät pahoinvointia.

Paineet opinnoista ja työelämään siirtymisestä tuntuvat välillä niin suurilta, että tulevaisuus näyttää täysin toivottomalta. Tätä toivottomuutta ei helpota se, että päättävässä asemassa olevat ihmiset vähättelevät pahoinvointia.

Rahan puute stressaa, eikä tämä edistä opinnoissa etenemistä. On tärkeää, että on varaa esimerkiksi harrastaa opintojen ohella, jotta elämässä on muutakin sisältöä.

Kun aloitin 5kk kestävän työharjoittelun, aloitin pian myös mielialalääkkeet, ahdistuslääkkeet, unilääkkeet ja kävin viikottain psykoterapiassa. Harjoittelu ei ollut kiva kokemus ja työelämään siirtyminen pelottaa.

Koen painetta siitä, että tulisi samanaikaisesti panostaa kouluun, tehdä töitä, muistaa liikkua ja pitää huolta itsestään.

Mielenterveys ihan loppu jatkuvissa muutoksissa, epävarmuudessa, huonosta johtamisesta ja järjettömistä vaatimuksista.

Loputtomasti määräaikaisuuksia ja epävarmuutta. Töissä liikaa tehtävää, pomot johtavat uhkailemalla ja usuttamalla määräaikaisia toisiaan vastaan. Vakituiset loputtoman kyllästyneitä jatkuvasti vaihtuviin harjoittelijoihin ja vaihtuvaan porukkaan.

Opiskelijoille tulisi tarjota lisää työelämäyhteistyötä, palkallisia harjoitteluita ja kesätyömahdollisuuksia _osana opintoja_, jotta ei käy niin, että nuoret uupuvat opintojen ja töiden yhdistämisen vuoksi.

Missään ei kerrota, että työkokemusta on melkein pakko alkaa kerryttää jo opintojen alussa, jotta CV:ssa on tarpeeksi sisältöä valmistuessa. Muutoin voi jäädä työttömyyskuiluun vuosiksi.

Sanotaan, että nuoruus on mahtavaa, kun kaikki on mahdollista. Liian vähän puhutaan siitä, miten ahdistavaa on se, että kaikki ovet ovat auki, mutta et tiedä yhtään, mihin mennä.

Tuntuu, että oman alan töitä on tärkeää löytää mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Tällä hetkellä kuitenkin ylipäätään minkään kesätyön löytäminen tuntuu vaikeammalta kuin koskaan.

Työelämässä työnantajan vaatimukset koskien sairauspoissaoloja. Työnantaja lähes painostanut ottamaan ylimääräisiä työvuoroja.

Oman alan töistä hirveä kilpailu ainakin pk-seudulla. Aiempaa kokemusta ei tarvita, mutta tarvitaan kuitenkin. Miten erottautua 400 hakemuksen joukosta? Työnantajat voisivat tuoda rehellisesti esille, mitä he hakijalta vaativat.

Välillä opiskeluiden, terveellisen ja liikunnallisen elämäntavan, hauskanpidon ja ystävyyssuhteiden yhdistäminen voi tuntua kuormittavalta vaikka ne antavat samalla todella paljon

Tällä hetkellä työpaikan löytäminen tuntuu erittäin haastavalta, sillä harjoittelijan paikkaakin etsitään jo puoliammattilaista.

Opinnot stressaavat ja en tiedä teenkö riittävästi töitä niiden eteen.

Fuksina kaikki painotti laskentatoimen ja rahoituksen lukemisen tärkeyttä. Kun en kiinnostunut kummastakaan, petyin itseeni.

Mielestäni omaan mielenterveyteen vaikuttaa myös paljon oma motivaatio ymmärtää ja kehittää itseään mielenterveydellisissä asioissa. Vastuu omasta mielenterveydestä on itsellä ja siitä tulee pitää myös lähtökohtaisesti itse huolta.

Halu tehdä kesätöitä on kova, jotta syksyllä on rahaa elää, mutta oma jaksaminen mietityttää, kun menee suoraan opiskeluista kesätöihin.

Positiivinen asia: Yksinäisyyden tunteeni väheni merkittävästi kun aloitin opiskelut yliopistossa.

kesätyönhaku on rankkaa ja aikaavievää eikä tuota tulosta

Opintojen työelämän sekä muun vapaa-ajan yhdistäminen on välillä vaikeaa etenkin kun opinnot ovat loppusuoralla

Työelämässä työnantajan vaatimukset koskien sairauspoissaoloja. Työnantaja lähes painostanut ottamaan ylimääräisiä työvuoroja.

Opintojen, töiden ja vapaa-ajan yhteensovittaminen on hankalaa ja aiheuttaa stressiä ja väsymystä. Tuntuu että päiviin tarvitsisi extra 5h, jotta asiat saisi hoidettua kunnolla.

Toivoisin että osaamiseni huomattaisiin paremmin työmarkkinoilla.

Työnhaku

Kesätöiden hakeminen erittäin haastavaa, vaikka on tehnyt ainejärjestötyötä ja pari oman alan harkkaa. Rasittavinta on, kun on työnantajia, jotka eivät vastaa ollenkaan. Ei siis edes sitä ”kiitos ei kiitos” -viestiä.

On aivan eri asia opiskella ja tehdä ”perus opiskelijaduuneja” kuin oman alan asiantuntijatyötä samalla! Aivot ylikuormittuvat, ja tuntuu että en valmistu koskaan, ellen hyppää takaisin opiskelijaelämään. Nyt varmuuden vuoksi säästän siihen.

Opintojen ja työn yhdistäminen aiheuttaa välillä stressiä. On halu ja tarve käydä töissä rahan vuoksi, mutta samalla paine edetä opinnoissa kunniallisesti suunnitellussa aikataulussa. Välillä koen paineita siitä, omaanko riittävästi osaamista ja kokemusta valmistuessani alalleni.

Eläkkeelle jäävien tilalle ei oteta uusia vakinaisia työntekijöitä, vaan nämä korvataan määräaikaisuuksilla. Myös erilaisia projekteja on paljon. Elämän suunnittelua tällainen epävarmuus vaikeuttaa paljon, ja esimerkiksi asunnon osto tai perheen perustaminen tuntuu epävarmalta ilman vakituista työpaikkaa.

Jaksamista rasittaa se, että keski-ikäiset entiset ikuisuusopiskelijat odottavat samaa opiskelijoilta, joiden pitää valmistua max. 6 vuodessa. Esim. samalla pitää käydä töissä, mutta antaa opiskelulle kaikki.

Keväällä väsyneenä ja uupuneena kesätöiden pariin. Kesätöiden joustamattomuus ja jäykkyys lisäsi kuormitusta ja uuvutti minut. Kesätöiden päättymisen jälkeen koulun penkille täysin uupuneena.

Monet työtä samaan aikaan opintojen kanssa tekevät, joko uupuvat tai valmistuvat tavoiteajan jälkeen. Vaikka ”pitäisi” valmistua mahd. nopeasti. Sitä ei kuitenkaan tueta melkein ollenkaan, joten tämä on aivan absurdia.

Opiskelijatkin ovat vain ihmisiä. Me tarvitsemme myös lepoa, kuten muutkin. Vaatimukset ovat todella kovia nykyään, ja riitämättömyyden tunnetta riittää koko ajan.

jaksamista rasittaa opiskeijoiden sosiaalisen elämän ja vapaa-ajan vieton demonisointi  –> pitäisi olla ahkerampi ja tehokkampi ja käydä enemmän töissä

jos haluaa terapiaan, pitää olla tosi isoja ongelmia

Oman kokemukseni mukaan monet nuoret asiantuntijat jätetään yksin, eikä haasteita kuulla: ehkä vielä elää ajatus että jokaisen pitää itse oppia selviämään. Jaksaminen on tästä syystä myös minulla lopussa.

Määräaikaiset työsuhteet, korkojen nousu ja opintolainan suuruus hirvittää, koska haluaisimme perustaa puolisoni kanssa pian perheen, mutta miten pystymme siihen, jos tulevaisuudesta jatkuvasti leikataan.

Mua stressaa kun puhutaan opiskelijoiden toimeentulosta ja tulevaisuuden lainapainotteisuuden kasvattamisesta, velkataakka valmistuneelle rupeaa olemaan suuri

Opinnot painostetaan saamaan pakettiin mahdollisimman nopeasti  –> ei ole varaa tai mahdollisuuksia etsiä omaa polkua kokeilemalla erilaisia juttuja

Ensimmäinen vuoteni yliopistossa oli hyvin haastava. Etäopiskelun lomassa oli vaikeaa saada uusia ystäviä, joten tunsin itseni usein ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Kurssitkaan eivät sujuneet ihan odotetulla tavalla ja mietin useasti alanvaihtoa.

Opintojen ja töiden rajaaminen on nykyään erittäin hankalaa, kun prekaarinen työ lisääntynyt ja opettajilla ja työnantajilla lonkerot kotiin asti somen, sähköpostin ja Whatsappinkin kautta.

Olen tutustunut useaan ihmiseen terapiassa käymisestä keskustelemisen kautta. Sen ei ehkä pitäisi olla näin normaalia.

En ollut riittävän varautunut, mitä kaikkea omilleen sekä toiselle paikkakunnalle, niin kauas tukiverkostosta, muuttaminen tuo mukanaan. Se oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että jossain vaiheessa voimavarat eivät riittäneet, mikä puolestaan heijastui opiskelumenestykseen.

Huoli ja ahdistus tulevaisuudesta stressaa. Ajatukset, että kannattiko lähteä opiskelemaan  –> drop outteja

Tulevaisuus tuntuu melko huolestuttavalta, pelottaa vähän saako mieleistä työtä. Ilmastonmuutos myös huolestuttaa, kuten varmasti monia muita ikäisiäni. Ja mietin, onko työkulttuuri tervettä ja omaa hyvinvointia tukevaa.

For me, my demand was trying to finish study and work at the same time without any Kela benefits that the locals get over here. It is extremely hard to maintain a worklife balance.

Honestly it is hard to find a future in Finland for me, because of the systematic racism. Being a foreigner here, one cannot climb the ladder easily, doesn’t matter how high the qualifications he/she has.

YTHS pelaa yksityisen ja julkisen apurattailla

Olen opintojeni aikana luisunut orastavasta uupumuksesta toiseen. Mietin usein, mitä näistä vuosista jää itselleni käteen. Lisäksi minua pelottaa se, etten mielenterveysongelmieni takia koskaan saavuta täyttä potentiaaliani.

Huolettaa opiskelijan toimeentulojen lainapainottuvuus. Moni ei halua ottaa lainaa, koska lainoilla ei lain mukaista korkokattoa.

Opettajien pedagoginen osaamattomuus rasittaa. Koulut kuvittelevat että kun annetaan vasara ja naula niin opiskelijat osaa lähteä naulaamaan. Pedagogiikkaa tarvitaan ensin, sitten voidaan olettaa naulaamista.

Minusta tuntuu, että kilpailu työpaikoista on kovaa. Ei riitä, että olen hyvä, vaan pitää olla paras.

Ystävieni kanssa jutellessa huomaan, että monet meistä kokevat saman pelon tulevaisuudesta. Toivon, että meitä tuettaisiin enemmän siinä.

Valmistuminen lähestyy, ja ahdistus kasvaa päivä päivältä. Pelkään, että en löydä työtä, joka vastaa koulutustani.